Lokakuista maanantaita!

Blogissa on ollut hiljaista hetken. Olisi ollut kirjoitettavaa vaikka kuinka, on järjestetty rapujuhlia ja eilen pidin Pomp De Lux -lastenvaatekutsut. Taidan palata näihin vielä reseptien muodossa, rapujuhliin tein nimittäin ihan älyhyvän ja superhelpon jälkkärin joka on pakko jakaa teillekin!

Kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt, olen hiljaisina hetkinä pysähtynyt miettimään tätä elämää ja sen haavoittuvuutta. Minun kirjoitukset täällä blogissa ovat ehkä pinnallisia, mutta oikeasti olen myös todella herkkä ja tunteellinen ihminen. Vaikka pinnalliset asiat, kuten vaatteet ja muu materiaali on minulle tärkeää, niin tärkeintä tässä elämässä on kuitenkin terveys ja omat rakkaat läheiset. Elämä on minua tästä taas muistuttanut, serkullani todettiin leukemia aivan hiljattain. Hän on minusta vielä hieman nuorempi. On varmasti jotain aivan uskomattoman järkyttävää saada tuollaisia uutisia, kun päällä piti olla vain pitkittynyt flunssa.

Olen pysähtynyt miettimään, miten hyvin asiat oikeastaan omassa elämässä ovatkaan. Ei sitä aina muista, huomaa usein vain haluavansa kaikkea lisää ja pahoittavan mielensä ihan mitättömistä asioista. Täytyisi välillä muistaa olla kiitollinen siitä mitä on. Minulla on ihana perhe, terve lapsi, koti josta olemme saaneet tehdä juuri meidän näköisen, olemme päässeet matkustamaan paljon ja olemme välttyneet ainakin toistaiseksi vakavilta sairauksilta. Mies pääsee toteuttamaan omia unelmiaan työssään ruoan parissa ja minä olen saanut työskennellä yhden intohimoni ja mielenkiinnon kohteeni, leivonnan, parissa työskennellessäni kahvilassa vajaan kuuden vuoden ajan. Se oli mukavaa aikaa, mutta konttorihommat vetivät minua kuitenkin enemmän puoleensa, ja pääsin tekemään koulutustani vastaavaa työtä tänne hallinnollisiin tehtäviin sairaalamaailmaan. Pidän kovasti työstäni, ja olen jopa alkanut pitämään maanantai-päivistä! Tänäaamuna kävellessäni ottamaan vastaan uutta harjoittelijaa, havahduin ajatukseen, että maanantaitkin on kyllä oikeastaan jees!  

Elämässäni kaikki on siis mennyt kutakuinkin niin, kuin olen toivonutkin. Ei pitäisi olla mitään syytä valittaa mistään. Niinkuin mieheni sanoi kauniissa puheessaan häissämme ”Välillä tuntuu, olenko oikeutettu elämään tätä elämää jota elän, kaikki on paremmin kuin hyvin eikä ole mitään syytä valittaa mistään”

Olen jopa alkanut pelkäämään, entä jos itselleni sattuu jotain kamalaa? Kuinka läheiset ja varsinkin poikani tästä selviäisi? Ihan kamalia ajatuksia, mutta niitä on väkisin alkanut tulla mieleen, koska eihän ikinä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan, ja tämä serkkuni sairastuminen oli muistutus siitä. Olen paininut samanlaisten ajatusten kanssa aiemminkin, viimeksi tammikuisella Thaimaan-matkallamme säikähdin sairastumistani niin kovasti, kun ehdin mennä melko huonoon kuntoon ennenkuin tajusin, että ehkä on mentävä sairaalaan. Silloin aloin sairaalassa heti miettiä, mitäs jos minulle käy huonosti. Onneksi kyse oli vain vaarattomasta taudista, mutta silti se säikäytti, kun olo oli todella huono.

Ihmisillä on usein minusta vääränlainen kuva, ja olen tästä kuullutkin ystäviltäni, kuinka ihmiset jotka eivät minua tunne, tulevat kertomaan miten pinnallinen ja ärsyttävän oloinen olen. Sellaisen kuvan minusta ehkä somen kautta saa, mutta miksi en saisi jakaa omia ilonaiheitani muille? On totta, että jaan sosiaalisessa mediassa paljon pinnallisia asioita, mutta elämässäni on paljon kivaa sisältöä ja tykkään itsekin palata vanhoihin julkaisuihini vaikka instagramissa ja muistella mitä kaikkea mukavaa sitä onkaan ehtinyt touhuamaan.

Muistetaan iloita pienistä asioista ja olla kiitollisia siitä mitä meillä on <3