Eilen metrossa vieressä istui kaksi suomalaista. Luin kirjaa ja välillä korvaan osui tutunkuuloinen puheenrytmi, ajattelin että ehkä lähistöllä on unkarilaisia. Unkari kuulostaa sopivasti väärinkuultuna kotoisalta, sananpainot ja rytmi muistuttavat äidinkielestä.

Hetken kuunneltuani tajusin ymmärtäväni vieressä istuvan puhetta, sehän on suomea.

Pelästyin miten en heti tunnistanut. Oma äidinkieli, se ensimmäinen ja rakkain, mutta niin vähän käytetty.

Reilun vuoden ajan olen puhunut suomea vähemmän kuin ikinä ennen. En näe suomalaisia töissä, en ole enää Suomi-koulussa opettamassa, en kulje viikottain suomalaisen kirjaston ohi. Hamstraan Suomi-reissuilta kirjoja, mieluiten suomalaisten kirjailijoiden, etta voisin edes joskus lukea kaunokirjallisuutta äidinkielellani. Yritän edes joskus tavata niitä kahta suomalaista ystävää Lontoossa. Luen suomalaisia blogeja joka ikinen päivä, etten unohda mitä suomalainen arki tai elämä tai kulttuuri onkaan.

Siitä huolimatta suomeksi kirjoittaminen on hankalaa. Tekstailen perheen kanssa ja unohdan sanontoja, sanojakin joskus. Yritän kirjoittaa päiväkirjaa suomeksi, koskaan muulloin en saa laittaa pisteitä a:n ja o:n päälle, mutta senkin kirjoittaminen jää hitauden takia. En tiedä onko päiväkirjan kohdalla enemmän kyse käsinkirjoittamisesta vai kielestä, mutta kumpaakin pitäisi pitää yllä.

Äidinkielen aktiivinen ylläpitaminen ei ole koskaan ennen ollut näin paljon mielessä tai tarpeen. Belgiassa en edes ajatellut, että kielitaito voisi ruostua, vaikka kerran Suomessa ollessani unohdinkin sanan pyykkikone. Olin Belgiassa kuukautta vajaat kolme vuotta. Olen ollut Lontoossa kohta vuoden ja kolme kuukautta ja siinä ajassa olen unohtanut enemmän kuin kaikkien Belgian vuosien aikana.

Opiskelen englanniksi, luen kirjoja englanniksi, kuuntelen podcastit englanniksi, puhun englantia töissä, kotona ja kavereiden kanssa. Kotona sentään mie rakastan sinuu ja hyvää yötä sanotaan aina suomeksi. Näen unia enemmän englanniksi kuin millään muulla kielellä. Arkiset asiat kuten kesäkurpitsa, jauhot ja aukioiden nimet tulevat vieläkin automaattisesti ranskaksi, vaikkei ranska ikinä ollut ensisijainen kieli Belgiassakaan.

Olin iloinen, kun tajusin osaavani keksiä puujalkavitsejä ja sanamuunnoksia englanniksi, nauratin itseäni joka kerta, kunnes tajusin että Fingerporin tajuaminen kestää nykyään kauemmin.

Hankalinta on kirjoittaa kirjakieleltä. Tekstaan ja puhun, nyt ja aina, miun omalla Etelä-Karjalan murteella, mutta asiallisen sähköpostin kirjoittaminen vaatii oikeata aivotyöskentelyä. En uskalla edes ajatella miten hankalaa olisi kirjoittaa tai edes kääntää essee suomeksi. Toiseksi hankalinta on puhua töistä, opiskeluista tai kauppalistoista, jo ylempänä mainittu kesäkurpitsa vaati muutaman sekunnin tauon. Mikä se nyt olikaan…

Säännollisin väliajoin kuuntelen suomenkielistä musiikkia, Samuli Putroa, Anna Puuta tai YUP:ta ja meinaan itken. Luen runoja ja sama juttu.

Eniten pelkään että unohdan puheen rytmin, ettei suomi jonain päivänä kuulostakaan sujuvalta omassa suussa. Että unohdan miten kaunis kieli suomi on. Jos joskus saan lapsia, enkä osaakaan opettaa luontevaa, puhuttua suomea.

Tiedän, tää on vähintään puoliksi oman pääni sisäinen kriisi. En osannut edes varautua että jonain päivänä en osaisi kirjoittaa sujuvaa tekstiä suomeksi ja nyt, kun tajuan miten helposti jokin niin perustavanlaatuinen osa itseä kuin äidinkieli voi ruostua, pelkään kaiken suomalaisen puolesta. Pahin koti-ikävä on pelko siitä, ettei jonain päivänä olekaan koti-ikävää.

Juuri nyt olisin valmis maksamaan muutamasta lukion äidinkielen kurssista. Kiitos.

Huomenna olen ollut poissa Suomesta neljä vuotta ja yhden kuukauden.