En tahdo (tähän) uraputkeen
Olen pyöritellyt tätä tekstiä päässä ja luonnoksissa jo useamman viikon, yrittänyt saada asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja jäsentaa omia ajatuksia. Nyt yritän, kun samaiset aiheet on pyörineet Toimituksenkin blogissa (töidenteosta ulkomailla ja niiden lopettamisesta).
Palasin ryminälla työelämään kohta kaksi kuukautta sitten, enkä olisi uskonut vielä elokuussa miten paljon sita voi oppia itsestän kun aikaa ei enää olekaan, eli töihinpaluu on kannattanut muutenkin kuin pankkitiliä ajatellen. Otin loparit vakituisesta työstäni ihanassa järjestössä loppukeväästa, monestakin syystä, ja ehdin totutella ajatukseen (mahdollisesta) työttömyydestä pari kuukautta. Kun sitten juhannuksena ei vieläkään ollut uutta työpaikkaa tiedossa, päätin ottaa kaiken irti vapautuneesta ajasta keskella kesää ja suunnittelin saavani aikaan kaikennäköista suurta: löytäväni intohimoni, uuden uran, suunnan (työ)elämälle ja ikuisen onnen. Yllättäen: en oppinut mitään edellä mainituista, enkä ehkä oikein vieläkään, mutta viimeisen kuukauden ja kahdenkymmenseitsemän (27) päivän aikana opin jotain muuta:
tiedän mitäen tahdo tehdä isona.
Ensinnäkin: tahdon että työllä jota teen on tarkoitus. Enkä nyt välttamättä puhu maailmanparantamisesta tai edes (edellisiin työpaikkoihin viitaten) tietyn ihmisryhmän/eläinten/ympäristön/yms olojen parantamisesta, vaan ihan kylmästäkin tarkoituksesta kuten voiton tekeminen, tai mukavammista kuten jonkun toisen tekeminen onnelliseksi. En olisi uskonut etta järjestötöissa, joita olen aina pitanyt superkivoina duuneina pääsääntöisesti, alan puolitosissani kadehtia parkkipirkkoja ja haaveilla työstä, jossa kaikesta eettisyydesta viis kunhan voittoa tulee. Uuden työni hyvista puolista huolimatta hakkaan päätäni seinään jatkuvasti (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti), kun kaikilla pääsihteeristä lähtien tuntuu olevan erilainen näkemys siita, mita tässä nyt tehdään, enkä ennen kaikkea usko patkääkään juuri mihinkään mitä tämä järjestö tekee. Kaikkea toimintaa ohjaa kaksi asiaa: miten meidan järjestö näyttää parhaalta ulospäin, viis siitä mitä oikeasti tehdään, ja miten saadaan mahdollisimman paljon rahoitusta eri tahoilta, mietitään myohemmin mitä sillä rahoituksella sitten tehdään.
Etenkin oma tonttini tuntuu olevan malliesimerkki edellisisten seikkojen yhdistelmästa. Alunperin tällä järjestölla ei ollut mitään tekemistä koulutussektorin kanssa, mutta kun rahoitusnäkymia aukesi, todettiin, etta olisihan se kiva, jos meilläkin olisi jotain sanottavaa aiheesta. Viimeisimpänä on uusi lisäys (allekirjoittanut) kohottamaan järjestön profiilia ammatillisen koulutuksen saralla ilman sen suurempaa tarkoitusta. Jos välillä kansainvälisessa opiskelijajärjestössa tuntui, että todellisuus uhkaa karata turhan kauas toimistosta, nyt siihen ei ole sitten minkäänlaista kosketusta.
Toiseksi, tarvitsen ihmisiä. Viimeiset vuodet olen tehnyt töitä vähemman suoraan ihmisten kanssa, mutta aina kuitenkin avotoimistossa, jossa on elämää ja työkavereita, joiden kanssa heitellä ideoita tai pitää luova tauko työpoydän ääressä, mutta jotka saa tarvittaessa suljettua ulkopuolelle kuulokkeiden avulla. Sitä ennen tein vain ja ainoastaan asiakaspalveluhommia myymälöissä ja kotihoidossa. Nyt jaan toimiston puolipäiväisesti yhden kollegan kanssa, yhteensä meitä on neljätoista. Työhuoneeni on käytävän perälla viimeisenä, ja huomaan etten välilla tuntikausiin puhu kenenkään kanssa. Kieltamättä alan epaillä kaikkea mitä kirjoitan. Osaan tehda töita myös yksin ja aina välillä on parasta linnoittautua joksikin aikaa keskittymään pitkäjaksoisesti, mutta normaali olotila se ei ole vaikka miten yrittäisin.
Kolmanneksi, se käytäntö ja käsilla tekeminen. Lähdin peruskoulusta suoraan opiskelemaan tekstiiliartesaaniksi, koska hyvästä todistuksesta huolimatta tiesin, etten viihtyisi lukiossa, vaan mieluummin opin tekemälla ja teen käsillani. Rakastin opiskeluaikojen jatkuvaa tekemistä ja etenkin kutoessa yhdistelmää yksinkertaisesta, mekaanisesta toiminnasta ja ”matemaattisista” kaavoista, joiden yhdistelmästaä syntyy kangasta. Nautin suunnattomasti prosessista, jossa piirroksesta syntyy miun kasissa kangasta, neule, printti tai mitä vain. Myöhemmin terveydellisistä syistä aloitin sosionomi-opinnot AMK:ssa, koska ajattelin että ellen voi työllistää itseäni käsityölaisenä, voin ainakin tehda töita ihmisten kanssa, ja nautinkin opinnoista sen mita niitä kesti ennen kuin lähdin töihin Helsinkiin ja Brysseliin. Viela täälläkin yritin pitaa kosketusta ”oikeaan elämään” tapahtumissa tapaamieni opiskelijoiden kautta, etten pölyttyisi eurokraattien sekaan vaan muistaisin mitä maailmassa tapahtuu byrokratian ulkopuolella, mutta nyt sekin vähä kosketus jäi edelliseen duuniin. Nykyisin en oikein tiedä miksi teen tätä työtä (ks ensimmainen kohta) enkä etenkään kenen hyväksi tai kanssa.
Yritän pitää näitä kolmea asiaa mielessä nyt kun tutkin opiskeluvaihtoehtoja, ja mietin uskaltaisinko ehkä sittenkin takaisin tekstiilialalle, mitä jos palaisin suunnitteluun… Saa nähdä mihin lopulta päädyn opiskelemaan ja mitaä, mutta jo tää pohdinta on saanut monta pyörää rullaamaan päässä ja uskon että löydän viela just sen mitä tahdon tehdä, enka tyydy vähempaan, vaikka se olisikin parkkisakkojen kirjoittamista sateessa. En enää pelkaa tän alkaneen uran hylkäämista, koska tiedän etten tahdo (tähän) uraputkeen, vaan tahdon tykätä työstäni aidosti.
Aina ei tarvitse tietää mitä tahtoo ollakseen vähän onnellisempi, riittää että tietää mitä ei tahdo.