Kirjoitettu paperiseen päiväkirjaan elokuun toiseksi viimeisenä päivänä, Hyde Parkissa.

Reilu vuosi sitten istuin Hyde Parkissa työhaastattelun jälkeen ja kuvittelin millaista olisi asua ja elää Lontoossa. Olla töissä yliopistossa, jonka naapurissa on lempimuseo, kävellä Hyde Parkiin syömään lounasta. Käydä palkkapäivänä Harrodsilla ostamassa teetä ja kuvitella olevani kotonani ihmisten seassa. Olin valmis asumaan missä tahansa, kunhan missä tahansa olisi ikkuna ja kylpyamme. Olin enemmän kuin valmis lähtemään Brysselistä, olin antanut kaikkeni, oli aika siirtyä taas.

Reilua vuotta myöhemmin istun taas Hyde Parkissa. En saanut sitä työpaikkaa yliopistossa, jonka naapurissa on lempimuseo, enkä seuraavaakaan. Päädyin jäämään Brysseliin vielä puoleksi vuodeksi, töihin järjestöön johon en uskonut, mutta jossa sain kirjoittaa neljä kuukautta kuulokkeet korvissa. Julkaisin kaksi tekstiä joista olen aidosti ylpeä ja laskin päiviä lähtöön. En ehtinyt nauttia, koska olin lähdössä pian.

Reilua vuotta myöhemmin olen töissä yliopistossa, joka ei ole museon naapurissa. Oikeasti naapurissa ei ole juuri mitään, ja syön lounaani useimmiten työpöydän ääressä toimistossa, jossa ei ole ikkunaa. Palkkapäivänä itken, koska tiedossa on taas yksi kuukausi, jonka täyttää pelko siitä päivästä kun rahat on loppu ja joudun lainaamaan rahaa ruokaan. Ikävöin Bryssliä järjettömästi, etenkin ihmisiä, ystäviä ja sitä tunnetta, että olen kotona. Soimaan itseäni, koska vietin viimeiset kuukaudet toivomalla pois.

Toisaalta, asunto missä tahansa tuntuu kodilta enemmän kuin asunto Brysselissä, koska tämä on aidosti oma koti. Maksan vuokraa, liikaa tuloihin nähden, mutta maksan sen itse. En muuttanut kenenkään luo, vaan yhdessä. Koti on missä tahansa, eli kaukana, mutta siellä on valtavat ikkunat, kylpyamme, suuri sänky ja työpöytä jota ei tarvitse siivota ja tyhjentää toisin kuin ruokapöytää Brysselissä.

Toisaalta, koska missä tahansa ja yliopiston välillä on tunti ja neljäkymmentäviisi minuuttia, olen tänä aikana lukenut ja ajatellut enemmän kuin vuosiin. ”Oikeita” kirjoja, artikkeleita, vanhoja päiväkirjoja. Ajatellut ilmiöitä, lukemaani ja esseiden alkuja, joista kaikista olen puhunut tuntikausia. Valmistautunut kirjoittamaan kun siltä tuntuu, mutten murehtinut sitä ettei ole tuntunut pitkään aikaan.

En ole löytänyt uusia ystäviä, mutta yllättäen ihmisiä, joiden kanssa leikin lapsena Teletapeilla, ihmisiä joita on jännittävä tavata vuosien jälkeen ja löytää samat ilmeet, sama nauru ja samat muistot.

Reilua vuotta myöhemmin en ole antanut murto-osaakaan siitä mitä on annettavana, mutta miulla on aikaa ja turva siinä, että tiedän taas taas vuoden päästä olevani Hyde Parkissa, koska en ole menossa mihinkään.