Lauantai 8.6

Kello on vähän yli kymmenen illalla. On ukkostanut jo muutaman tunnin. Saavun ystävättäreni luota takaisin kämpille. Olen aivan yksin. Minua pelottaa. Alan itkemään. Aistin paniikkikohtauksen tulevan. Itken hysteerisesti ja yritän rauhoittua, mutta turhaan. Katson peiliin, minua katsoo tuntematon henkilö takaisin. Pelkään kuolevani, tuntuu kuin happi loppuisi. Haukoin henkeäni. Yritän kyetä ajattelemaan selkeästi, taas turhaan. Kaivan puhelimen esiin tärisevin käsin. Selaan puhelinnumeroita etsien poikaystäväni numeroa. Hän on kaukana, mutta hän osaa auttaa. Painan vihreää luuria paniikissa. Haukon henkeäni jälleen. Puhelin tuuttaa jonkin aikaa, lopulta lempeä ja tuttu ääni vastaa puhelimeen. Hän huomaa heti, että jokin on vialla. Yritän saada puhuttua hengenahdistuksesta huolimatta. Hän sai selvää. Hän tiesi heti mistä on kyse. Hän auttaa, käskee hengittämään syvään. Se helpottaa, mutta minua alkaa huimaamaan. En kuitenkaan pyörry, en koskaan. Onneksi se on vain satunnaista. Silti pelottaa milloin seuraava kohtaus pääsee yllättämään.