Äitiys omalla tavallani

Alussa äidiksi perinteiseen malliin

Nuorena äitinä yritin olla sellainen äiti kuin olin tottunut näkemään. Huolehdin kodista, innostuin kauniista astioista, kukista ja leipomisesta – niistä asioista, joista ajattelin äitien tavallisesti innostuvan. Kasvatin ja hoidin lastani niin kuin minuakin oli kasvatettu ja hoidettu. Halusin olla hyvä äiti juuri niin kuin olin oppinut äitiyttä olevan.

Yksinhuoltajuus opetti toisenlaista äitiyttä

Vuosien myötä olen löytänyt oman tapani olla äiti. Se ei ehkä ole se perinteisin tapa olla perheen äiti tai talon ehtoisa emäntä – vaikka huolehdin ja häärään kyllä. Yksinhuoltajaäitinä olen näyttänyt lapsilleni myös äitiyden toisen puolen: välillä väsyneen, joskus yksinäisen, mutta aina sinnikkään ja rakastavan. Samalla olen yrittänyt kasvattaa heitä näkemään, että nainen voi elää omanlaistaan elämää, ilman että noudattaa vanhoja normeja.

Kasvattajana normien ulkopuolella

Olen tietoisesti tehnyt asioita toisin. En ole kehottanut lapsiani ”olemaan kilttejä tyttöjä” tai yrittänyt ohjailla heitä tiettyyn muottiin. Vaikka joskus on tehnyt mieli kommentoida vaatteita tai meikkiä, olen niellyt sanani. Ja hyvä niin. Lapsistani on kasvanut mielettömän upeita ja kauniita ihmisiä, jotka osaavat kohdata myös minut lempeästi – ikääntyvän, nahistuvan äidin – arvostelematta.

Tyytyväinen äiti, tyytyväinen elämä

Sain esikoiseni jo nuorena, ja olen salaa toivonut, etteivät omat lapseni perustaisi perhettä yhtä varhain. Ehkä juuri siksi heistä on kasvanut aika feministisiä, itsenäisiä ja fiksuja nuoria, jotka eivät kanna vanhoillisia arvoja mukanaan. He eivät ole itsekkäitä, vaan kantavat huolta maailmasta ja ilmastonmuutoksesta. He tekevät pieniä valintoja, joilla on suuri merkitys.

En kuitenkaan pahastuisi, vaikka minusta tulisi pian mummo. Jaksaisin auttaa ja tukea – silloinkin omalla tavallani, ohjailematta. Muistan omasta teini-iästäni ja äitiyden alusta sen epätietoisuuden: kuinka yritti miellyttää kaikkia, kun olisi pitänyt vain miellyttää itseään. Tyytyväinen äiti, tyytyväinen lapsi. Tyytyväinen minä, tyytyväinen elämä.

Kiitollinen äitienpäivä

En koskaan haluaisi, että lapseni kokisivat olevansa vääränlaisia – sellaisia, joiksi en olisi heitä toivonut. En pidä itseäni niin merkityksellisenä, että kaipaisin jatketta itselleni, vaikka joskus leikilläni kutsun kuopustani ”minimeksi”.

Tänä keväänä väsymykseni keskelle toi iloa ennakkoon vietetty äitienpäivä, jolloin lähes kaikki lapseni olivat mukana. Minulle oli leivottu, ostettu kukkia ja maalattu kortti, johon oli kirjoitettu:

”Kiitos, kun annoit meidän kasvaa.”

Sitä minä juuri halusinkin äitinä heille antaa: tilaa kasvaa omiksi itsekseen.

perhe hyva-olo ajattelin-tanaan lapset

Fanitan nepsyjä – Arjen supersankareita

Vappu, munkit ja poskiontelotulehdus

Minun vappu meni poskiontelotulehduksen kourissa – sekä aatto että itse juhlapäivä. Sain sentään paistettua lapselle munkkeja. Tosin hän ei pystynyt syömään niitä. Sokerimunkin makea tahma sotki sormet ja huulet niin ällöttävästi, että se oli liikaa aistiyliherkälle lapselle. Hän sai sellaiset puistatukset, että ensi vappuna ei takuulla enää koske niihin.

Palattuaan hurjasta makuelämyksestään hän siirtyi takaisin älypuhelimen turvalliseen maailmaan, kun minä pakkasin loput 20 munkkia pakastimeen. En kuumesumussa tajunnut pienentää ohjeen määriä ja tein ihan liian suuren taikinan. Ensimmäiset munkit käräytin pinnalta mustiksi, ja sisältä ne jäivät raa’aksi, koska minulla ei ollut sopivaa mittaria rasvan lämpötilan mittaamiseen. Hetken harkitsin kuumemittarin soveltuvuutta asiaan.

Mutta muuten meni hyvin – ei edes palovammoja! Pikkusisko tosin viestitti polttaneensa yhden sormen munkkeja paistaessaan. ”Ai sinne se vahinko meni”, ajattelin helpottuneena. Olisin varmaan muuten valvonut yön miettien, voiko munkki syttyä palamaan vielä pakastimessa. Minun tuurillani voi!

 

Haitari soi ja ystävyys kantaa

 Vappupäivääni piristi vanha ystäväni, jonka luovuutta ja toimeliaisuutta ihailen suuresti. Hän oli hetki sitten hankkinut haitarin ja alkanut harjoitella soittamista – ihan vain korvakuulolta. Soitto kuulostaa hyvältä, ainakin somen välityksellä. En voi kuin ihmetellä hänen lahjakkuuttaan, joka ei rajoitu vain musiikkiin.

En ala luetella hänen kaikkia taitojaan, jotten aiheuta kateutta – edes itsessäni. Yhden asian kuitenkin mainitsen: hänen nepsy-piirteensä.

 

Nepsyt – tavallisuuden ulkopuoliset tähdet

Luovuus kukkii, kun saa olla oma itsensä.

 Tunnen monia nepsy-ihmisiä, jotka ovat valtavan lahjakkaita. He luovat, keksivät, liikkuvat ja elävät omalla tavallaan. Samalla näen, miten rankkaa voi olla pärjätä yhteiskunnassa, jossa oletusarvo on pärjätä tietyllä kaavalla – erityisesti työelämässä.

Vaikka koulussa tukea tarjotaan ainakin periaatteessa, työelämässä nepsyt jäävät usein heikompaan asemaan. Ulkopuolisuus nakertaa vähitellen itsetuntoa ja minäkuvaa. Meidän ”normaaleiden” voi olla vaikea ymmärtää, miksi joku ei ”vaan mene töihin”. Mutta työ ei määritä ihmisen arvoa – tapa kohdata toiset ihmiset tekee sen.

 

Tulevaisuuden toivo ja erilaisuuden voima

Minun pienimmäiseni on piirtämisen ja maalaamisen mestari, eikä vesi tai mielikuvitus ole hänelle vieraita elementtejä. Kellonaikaa ei tunneta, eikä kertotaulut vielä suju, mutta kouluaikaa on jäljellä vielä vuosia. Uskon ja toivon, että kun hän aikanaan siirtyy työelämään, maailma on valmis ottamaan hänet vastaan omana itsenään – ilman tarvetta mahtua muottiin.

 Jos minä olisin esimies, antaisin tämän kukan kukkia. Tukisin sitä laatikon ulkopuolista ajattelua, jota ilman mikään uusi ei synny. Tarvitaan rohkeutta, viisautta ja lempeyttä ohjata näitä luonnonvoimia, joita minä kutsun arjen supersankareiksi.

Vappu tunnetaan perinteisesti työväen juhlana, mutta minä nostan maljani heille, joille työ on sopeutua tähän maailmaan. Niille, joiden luovuus, herkkyys ja voima eivät mahdu normeihin, mutta rikastuttavat koko yhteiskuntaa.

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli