Fanitan nepsyjä – Arjen supersankareita

Vappu, munkit ja poskiontelotulehdus

Minun vappu meni poskiontelotulehduksen kourissa – sekä aatto että itse juhlapäivä. Sain sentään paistettua lapselle munkkeja. Tosin hän ei pystynyt syömään niitä. Sokerimunkin makea tahma sotki sormet ja huulet niin ällöttävästi, että se oli liikaa aistiyliherkälle lapselle. Hän sai sellaiset puistatukset, että ensi vappuna ei takuulla enää koske niihin.

Palattuaan hurjasta makuelämyksestään hän siirtyi takaisin älypuhelimen turvalliseen maailmaan, kun minä pakkasin loput 20 munkkia pakastimeen. En kuumesumussa tajunnut pienentää ohjeen määriä ja tein ihan liian suuren taikinan. Ensimmäiset munkit käräytin pinnalta mustiksi, ja sisältä ne jäivät raa’aksi, koska minulla ei ollut sopivaa mittaria rasvan lämpötilan mittaamiseen. Hetken harkitsin kuumemittarin soveltuvuutta asiaan.

Mutta muuten meni hyvin – ei edes palovammoja! Pikkusisko tosin viestitti polttaneensa yhden sormen munkkeja paistaessaan. ”Ai sinne se vahinko meni”, ajattelin helpottuneena. Olisin varmaan muuten valvonut yön miettien, voiko munkki syttyä palamaan vielä pakastimessa. Minun tuurillani voi!

 

Haitari soi ja ystävyys kantaa

 Vappupäivääni piristi vanha ystäväni, jonka luovuutta ja toimeliaisuutta ihailen suuresti. Hän oli hetki sitten hankkinut haitarin ja alkanut harjoitella soittamista – ihan vain korvakuulolta. Soitto kuulostaa hyvältä, ainakin somen välityksellä. En voi kuin ihmetellä hänen lahjakkuuttaan, joka ei rajoitu vain musiikkiin.

En ala luetella hänen kaikkia taitojaan, jotten aiheuta kateutta – edes itsessäni. Yhden asian kuitenkin mainitsen: hänen nepsy-piirteensä.

 

Nepsyt – tavallisuuden ulkopuoliset tähdet

Luovuus kukkii, kun saa olla oma itsensä.

 Tunnen monia nepsy-ihmisiä, jotka ovat valtavan lahjakkaita. He luovat, keksivät, liikkuvat ja elävät omalla tavallaan. Samalla näen, miten rankkaa voi olla pärjätä yhteiskunnassa, jossa oletusarvo on pärjätä tietyllä kaavalla – erityisesti työelämässä.

Vaikka koulussa tukea tarjotaan ainakin periaatteessa, työelämässä nepsyt jäävät usein heikompaan asemaan. Ulkopuolisuus nakertaa vähitellen itsetuntoa ja minäkuvaa. Meidän ”normaaleiden” voi olla vaikea ymmärtää, miksi joku ei ”vaan mene töihin”. Mutta työ ei määritä ihmisen arvoa – tapa kohdata toiset ihmiset tekee sen.

 

Tulevaisuuden toivo ja erilaisuuden voima

Minun pienimmäiseni on piirtämisen ja maalaamisen mestari, eikä vesi tai mielikuvitus ole hänelle vieraita elementtejä. Kellonaikaa ei tunneta, eikä kertotaulut vielä suju, mutta kouluaikaa on jäljellä vielä vuosia. Uskon ja toivon, että kun hän aikanaan siirtyy työelämään, maailma on valmis ottamaan hänet vastaan omana itsenään – ilman tarvetta mahtua muottiin.

 Jos minä olisin esimies, antaisin tämän kukan kukkia. Tukisin sitä laatikon ulkopuolista ajattelua, jota ilman mikään uusi ei synny. Tarvitaan rohkeutta, viisautta ja lempeyttä ohjata näitä luonnonvoimia, joita minä kutsun arjen supersankareiksi.

Vappu tunnetaan perinteisesti työväen juhlana, mutta minä nostan maljani heille, joille työ on sopeutua tähän maailmaan. Niille, joiden luovuus, herkkyys ja voima eivät mahdu normeihin, mutta rikastuttavat koko yhteiskuntaa.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Mitteepä huastelet?

Kyltti kesäisen Poroveden rannalta.

Huastelen hilijoo, kovvoo, suomee ja savvoo – ja joskus näitä kaikkia sekasin.

Puhun suomea pohjois-Savon murteella. Täällä Etelä-Suomessa se on monelle kantasuomalaisellekin hieman haastava ymmärtää – ja maahan muuttaneille usein aivan mahdotonta. Vaikka olen vuosien mittaan yrittänyt selkeyttää puhettani kirjakielisemmäksi, huomaan, että Savossa en kehtaisi puhua niin ”hienostellen” kuin täällä. Aina ei kerkiä kääntää sanoja kirjaviisaaksi. Kun voimakas tunne tai muu hötäkkä yllättää, unohtuu kielen siistiminen kokonaan – ja rehellinen savo pääsee suustani hyppelemään sammakon lailla ja hämmästyttämään kuulijoita.

Yksi syy siihen, miksi pidän puheeni hillittynä työssäni, on työympäristöni: työskentelen pienten, puhumaan opettelevien lasten parissa. Olen kuitenkin huono kielipoliisi, ja moni ryhmäläiseni omaksuu kaksoiskonsonantteja puheeseensa – pahoittelut vaan vanhemmille.

Muistan hyvin, kun aloitin täällä työt vuonna 2019. Eräs työkaverini teki numeron murteestani ja huvitti sillä itseään vähän väliä. Aluksi nauroin mukana, mutta vähitellen hänen yrityksensä nolata minut puhetapani vuoksi alkoivat jo säälittää.

Minulle ei tulisi mieleenkään pitää ketään tyhmänä ulkoisen piirteen tai puhetavan takia. Ja jos joskus tuntisin ennakkoluuloa, häpeäisin sitä ja pyrkisin työstämään sen hiljaa mielessäni.

Mutta ei täällä savolaisia oikeasti tyhminä pidetä.

Savolaisiin, kuten muihinkin suomalaisiin alueellisiin ryhmiin, liittyy vanhoja stereotypioita. Tunnetuin lienee, että ”kun savolainen puhhuu, vastuu siirtyy kuulijalle”. Tämä ei kuitenkaan ole moite vaan leikkimielinen kuva savolaisesta luonteesta: leppoisasta, huumorintajuisesta ja sanavalmiista.

Stereotypiat voivat joskus olla harmillisia, mutta useimmat ymmärtävät nykyään, että ne ovat vain pinttyneitä yleistyksiä, eivätkä kerro mitään yksilöiden älykkyydestä tai osaamisesta. Savolaiset ovat nokkelia sanankäyttäjiä – ”kieroja” ehkä vain siinä mielessä, että he osaavat kiertää suoria väittämiä huumorilla ja lempeydellä.

Tästä on minulla hauska esimerkki:

Tyttäreni alakouluikäisenä tarkkaili ilmeisen huolestuneena äitinsä fyysistä tilaa. Kun nousin ruokapöydästä tyhjän lautasen kanssa jälleen kohti hellaa, hän tokaisi suorasanaisesti:

”Sinuna en ottaisi lisää.”

Tai kun siskonsa puolestaan kerran omalla laiskuudellaan käytti kieltä ovelasti ja huikkasi:

”Et varmaan halua tuoda minulle lasia vettä?”

Ja minähän halusin.

Askeltaessani keittiöön ja hanan valuessa tajusin, että olisihan lapsi itsekin voinut hakea vetensä.

Savolaiset usein välttelevät suoraa konfliktia ja löytävät sovittelevia tapoja ilmaista asioita. Keskustelutyyli voi tuntua mutkittelevalta muualta Suomesta tuleville, mutta taustalla on halu olla kohtelias. Voiko olla, että tyttärenikin ovat oppineet käyttämään kieltä siten, että suorilta konflikteilta vältytään, ja palvelua pyydettäessä palvelunantajalle tulee hyvä mieli siitä, että sai auttaa? Joka tapauksessa kyse on vain erilaisesta ilmaisutyylistä, ei mistään negatiivisesta.

Oli miten oli – kyse on vain erilaisesta ilmaisutyylistä, ei mistään negatiivisesta. Ja sehän on rikkautta.

Kulttuuri Ajattelin tänään