Unohtuneet herkut ja huonomuistisen keittokirja

Käykö sinullekin niin, että jumiudut toistamaan samoja ruokia viikosta toiseen? Sitten joku vanha lemppari – kuten lihapullat sinappikermakastikkeessa tai jauhelihaperunasoselaatikko – vain unohtuu kokonaan. Meillä on käynyt monen ruuan kanssa niin: syödään kyllästymiseen asti, unohdetaan, muistetaan hetken päästä ja taas unohdetaan.

Jos minä tekisin keittokirjan, se olisi täynnä tällaisia “unohdettuja suosikkeja”. Arkisia ruokia, jotka ovat olleet tärkeitä elämän eri vaiheissa, mutta kadonneet arjen tohinaan. Esimerkiksi nachopelti – sen muistin äskettäin, ja voi sitä jälleen maistamisen riemua!

Olen miettinyt, miten estäisin itseäni unohtamasta tykkäämiäni ruokia uudelleen. Ehkä keittokirjani nimi olisi “Ruuat, jotka on vöörtti muistaa” tai “Keittokirja huonomuistiselle”. Sinne keräisin myös juhlapyhien ja vuodenaikojen klassikot – nekin unohtuvat yllättävän helposti.

Makuni on muuttunut vuosien varrella, ja nykyään kaipaan kevyempää ruokaa. Lihaa syön harvemmin, mutta joskus tekee mieli juuri sitä mureketta, mitä pikkusisko teki kotitalouden läksyksi – reseptiä en tietenkään muista, siskosta puhumattakaan. Netistä löytyy ohjeita paljon, mutta vanhat ohjeet ovat arvokkaita. Ne ovat juuri sellaisia, jotka ovat vastuussa siitä makujäljestä, johon haluat palata.

Olisi hauskaa ja kätevää koota  perheen yhteinen  keittokirja. Saisin sieltä apua, kun lapset tulevat kylään – ja muistaisin, kuka inhoaa valkosipulia ja kuka rakastaa sinihomejuustoa. Allergioita en enää sekoittaisi, edes vahingossa.

Tämä “huononevan muistin Master Chef” uskoo, että keittokirjasta voisi olla suurikin ilo. Vielä sittenkin, kun muisti pettää lopullisesti. No, siinä vaiheessa sulakkeet lienee jo otettu hellasta pois.

Mitäs ruokia SINÄ olet unohtanut? Ja mitä ruokamuistoja tallettaisit ennen kuin ne katoavat?

Kerran paahdoin tomaatit, tein keiton – ja maistui! Teen toistekin mikäli muistan.
Koti Ruoka ja juoma Ajattelin tänään Höpsöä

Äitiys omalla tavallani

Alussa äidiksi perinteiseen malliin

Nuorena äitinä yritin olla sellainen äiti kuin olin tottunut näkemään. Huolehdin kodista, innostuin kauniista astioista, kukista ja leipomisesta – niistä asioista, joista ajattelin äitien tavallisesti innostuvan. Kasvatin ja hoidin lastani niin kuin minuakin oli kasvatettu ja hoidettu. Halusin olla hyvä äiti juuri niin kuin olin oppinut äitiyttä olevan.

Yksinhuoltajuus opetti toisenlaista äitiyttä

Vuosien myötä olen löytänyt oman tapani olla äiti. Se ei ehkä ole se perinteisin tapa olla perheen äiti tai talon ehtoisa emäntä – vaikka huolehdin ja häärään kyllä. Yksinhuoltajaäitinä olen näyttänyt lapsilleni myös äitiyden toisen puolen: välillä väsyneen, joskus yksinäisen, mutta aina sinnikkään ja rakastavan. Samalla olen yrittänyt kasvattaa heitä näkemään, että nainen voi elää omanlaistaan elämää, ilman että noudattaa vanhoja normeja.

Kasvattajana normien ulkopuolella

Olen tietoisesti tehnyt asioita toisin. En ole kehottanut lapsiani ”olemaan kilttejä tyttöjä” tai yrittänyt ohjailla heitä tiettyyn muottiin. Vaikka joskus on tehnyt mieli kommentoida vaatteita tai meikkiä, olen niellyt sanani. Ja hyvä niin. Lapsistani on kasvanut mielettömän upeita ja kauniita ihmisiä, jotka osaavat kohdata myös minut lempeästi – ikääntyvän, nahistuvan äidin – arvostelematta.

Tyytyväinen äiti, tyytyväinen elämä

Sain esikoiseni jo nuorena, ja olen salaa toivonut, etteivät omat lapseni perustaisi perhettä yhtä varhain. Ehkä juuri siksi heistä on kasvanut aika feministisiä, itsenäisiä ja fiksuja nuoria, jotka eivät kanna vanhoillisia arvoja mukanaan. He eivät ole itsekkäitä, vaan kantavat huolta maailmasta ja ilmastonmuutoksesta. He tekevät pieniä valintoja, joilla on suuri merkitys.

En kuitenkaan pahastuisi, vaikka minusta tulisi pian mummo. Jaksaisin auttaa ja tukea – silloinkin omalla tavallani, ohjailematta. Muistan omasta teini-iästäni ja äitiyden alusta sen epätietoisuuden: kuinka yritti miellyttää kaikkia, kun olisi pitänyt vain miellyttää itseään. Tyytyväinen äiti, tyytyväinen lapsi. Tyytyväinen minä, tyytyväinen elämä.

Kiitollinen äitienpäivä

En koskaan haluaisi, että lapseni kokisivat olevansa vääränlaisia – sellaisia, joiksi en olisi heitä toivonut. En pidä itseäni niin merkityksellisenä, että kaipaisin jatketta itselleni, vaikka joskus leikilläni kutsun kuopustani ”minimeksi”.

Tänä keväänä väsymykseni keskelle toi iloa ennakkoon vietetty äitienpäivä, jolloin lähes kaikki lapseni olivat mukana. Minulle oli leivottu, ostettu kukkia ja maalattu kortti, johon oli kirjoitettu:

”Kiitos, kun annoit meidän kasvaa.”

Sitä minä juuri halusinkin äitinä heille antaa: tilaa kasvaa omiksi itsekseen.

Perhe Hyvä olo Lapset Ajattelin tänään