”Äiti, mikä eläin olisit, jos olisit joku eläin?” lapseni minulta usein kysyy. Lähden ajatusleikkiin mukaan. Vastaan monesti, että olisin leijona, delfiini tai villihevonen. Saisin mennä vapaana ja villinä. Hän tahtoo aina kuulla myös perustelut, en tiedä miksi ne ovat hänelle tärkeitä. Pelkään, että hän lakkaa niitä kysymästä, jos alan liikaa analysoimaan hänen ajatusleikkejään.

Hän on aina miettinyt valmiiksi oman ”Top 5 mikä eläin olisin” -listan perusteluineen. Niitä on mielenkiintoista kuulla, vaikka osaan ne jo melkein ulkoa. Hajontaa tapahtuu harvakseltaan. Tällä hetkellä hänelle tuottaa vaikeutta päättää Feeniks-linnun ja Aarnikotkan välillä. Minun sydämessäni läikkyy, kun en henno selittää hänelle, että ne ovat taruolentoja, eivät oikeita eläimiä.

Olen joskus yrittänyt, ja hän on yrittänyt uskoa. Mutta tiedän, että hän uskoo enemmän mielikuvitukseensa kuin faktoihin, joita hänelle esitetään. Mielikuvitus on minullekin niin tärkeää, että annan hänen säilyttää sen. Tarjoilen välähdyksiä tosi elämästä pieninä paloina kerrallaan. Koulumaailma vähän ronskimmin. Tuo pieni kolmasluokkalainen Aarnikotkani tulee usein aivan uupuneena koulusta kotiin. Hän haluaa paeta arkea – liitää korkealla, kaukana. Tekeehän aikuisetkin tämmöistä, ehkä vain vähän realistisemmin. Mietitään, mitä jos tulisi lottovoitto tai pitkä kesäloma, tai pitkä tumma muukalainen?

Olen niin tiiviisti lapseni kanssa, että minun ajatusleikkieni aiheiksi riittää nämä eläimet –  ei tummat muukalaiset. Havahduin siihen, että viime aikoina olen vastannut haluavani olla vaikkapa panda tai hamsteri. Joku uhanalainen ja suojeltu eläin tai hellästi hoidettu ja tarkkaan vaalittu perheen lemmikki. Mitä tapahtui minun vapauteni kaipuulle ja tutkimattomille poluille, joita halusin päämäärättömästi vaeltaa?

Kaipaanko turvaa ja huolenpitoa? Olenko vain väsynyt vai tuliko minusta jo vanha, kun ei ne muukalaisetkaan kiinnosta? Pitäisikö olla huolissaan? Lapseni ehkä on. Hän on nimittäin kysynyt tätä asiaa minulta nyt päivittäin ja minä vain pupuilen. Täytyy ensi kerralla muistaa vastata se leijona, jottei hänen tarvitse olla huolissaan minusta.

Ehkä sitten vähän myöhemmin jutellaan siitä, miten meissä kaikissa asuu monta olentoa. Välillä voi kaivata rauhaa ja turvaa, välillä haluaa levittää siipensä ja lentää. Eikä tärkeintä ole se, mitä eläimiä haluaisimme olla. Ehkä tärkeintä on se, että kysymme toisiltamme – uudestaan ja uudestaan.