Mikä eläin sinussa asuu – Kysymys, joka paljastaa kaiken

”Äiti, mikä eläin olisit, jos olisit joku eläin?” lapseni minulta usein kysyy. Lähden ajatusleikkiin mukaan. Vastaan monesti, että olisin leijona, delfiini tai villihevonen. Saisin mennä vapaana ja villinä. Hän tahtoo aina kuulla myös perustelut, en tiedä miksi ne ovat hänelle tärkeitä. Pelkään, että hän lakkaa niitä kysymästä, jos alan liikaa analysoimaan hänen ajatusleikkejään.

Hän on aina miettinyt valmiiksi oman ”Top 5 mikä eläin olisin” -listan perusteluineen. Niitä on mielenkiintoista kuulla, vaikka osaan ne jo melkein ulkoa. Hajontaa tapahtuu harvakseltaan. Tällä hetkellä hänelle tuottaa vaikeutta päättää Feeniks-linnun ja Aarnikotkan välillä. Minun sydämessäni läikkyy, kun en henno selittää hänelle, että ne ovat taruolentoja, eivät oikeita eläimiä.

Olen joskus yrittänyt, ja hän on yrittänyt uskoa. Mutta tiedän, että hän uskoo enemmän mielikuvitukseensa kuin faktoihin, joita hänelle esitetään. Mielikuvitus on minullekin niin tärkeää, että annan hänen säilyttää sen. Tarjoilen välähdyksiä tosi elämästä pieninä paloina kerrallaan. Koulumaailma vähän ronskimmin. Tuo pieni kolmasluokkalainen Aarnikotkani tulee usein aivan uupuneena koulusta kotiin. Hän haluaa paeta arkea – liitää korkealla, kaukana. Tekeehän aikuisetkin tämmöistä, ehkä vain vähän realistisemmin. Mietitään, mitä jos tulisi lottovoitto tai pitkä kesäloma, tai pitkä tumma muukalainen?

Jos tämä ei ole tumma muukalainen, niin mikä sitten?

Olen niin tiiviisti lapseni kanssa, että minun ajatusleikkieni aiheiksi riittää nämä eläimet –  ei tummat muukalaiset. Havahduin siihen, että viime aikoina olen vastannut haluavani olla vaikkapa panda tai hamsteri. Joku uhanalainen ja suojeltu eläin tai hellästi hoidettu ja tarkkaan vaalittu perheen lemmikki. Mitä tapahtui minun vapauteni kaipuulle ja tutkimattomille poluille, joita halusin päämäärättömästi vaeltaa?

Kaipaanko turvaa ja huolenpitoa? Olenko vain väsynyt vai tuliko minusta jo vanha, kun ei ne muukalaisetkaan kiinnosta? Pitäisikö olla huolissaan? Lapseni ehkä on. Hän on nimittäin kysynyt tätä asiaa minulta nyt päivittäin ja minä vain pupuilen. Täytyy ensi kerralla muistaa vastata se leijona, jottei hänen tarvitse olla huolissaan minusta.

Ehkä sitten vähän myöhemmin jutellaan siitä, miten meissä kaikissa asuu monta olentoa. Välillä voi kaivata rauhaa ja turvaa, välillä haluaa levittää siipensä ja lentää. Eikä tärkeintä ole se, mitä eläimiä haluaisimme olla. Ehkä tärkeintä on se, että kysymme toisiltamme – uudestaan ja uudestaan.

perhe syvallista ajattelin-tanaan lapset

Jääkaappipakastin-arki ja pieni lämmin hetki

Viikko on ollut kylmä ja välinpitämätön. Maanantai alkoi vastoinkäymisten vyöryllä. Jo aamu löi minut maahan, ja olin kamalan pettynyt. Takana oli  ihana, sopivasti levätty, pienillä elämyksillä maustettu viikonloppu, mutta sen siivittämänä en pitkälle liitänyt. Kohtuuttomat pettymykset ja puhdas vääryys saivat minut unelmoimaan kesästä. Se auttoi hetken.

Nyt kaipaan konkreettisempaa lämpöä ja välittämistä –  kaiken tämän jääkaappipakastin-arkeni keskelle.

Viikon toisena päivänä epäreiluudet tuplaantuivat. Kolmantena päivänä rikkoontui se raja, joka erottaa sattumanvaraiset epäonniset tapahtumat toisen osapuolen tahallisista tempuista. Silloin ei enää voi lohduttaa itseään omaavansa Aku Ankan huonon onnen, eikä naureskella olevansa se kohtalon lapsi, jolle aina sattuu ja tapahtuu.

Mikä auttaa, kun toinen nujertaa? Kun tulin kotiin, kuulin pääni sisällä sanat ”Äiti auta”. Mietin, kuulisiko äiti, jos itkisin nyt – ja jos kuulisi, osaisiko lohduttaa?

Lapsuudenkodissani ei puhuttu.  Osaan sentään itkeä tarpeen tullen, vaikka tunteita sanoittamalla saattaisin päästä vähemmällä draamalla. Niitä taitoja opettelen nyt aikuisena – kuten halaamista.

Tänään töissä istuskeltiin lasten kanssa.  Luettiin kirjoja, syliteltiin, heräiltiin hitaasti, kun toiset vielä nukkuivat päiväuniaan. Näin, miten eräs pieni poika, vasta reilun vuoden ikäinen, huomasi työkaverini, joka istui lattialla. Poika istui syöttötuolissa, josta ei itse päässyt pois.

Hänen silmänsä loistivat ja hänen pienet jalkansa potki innosta. Menin nostamaan hänet alas ja seurasin, mitä hän tekee. Vasta kävelemään oppineena hän vaappui suloisesti suoraan työkaverini syliin, painoi päänsä hänen olalle – ja vain oli siinä. Välillä nosti päänsä, katsoi kollegaa silmiin, ja sitten taas antoi sen levätä turvallista olkapäätä vasten.

Se oli puhdasta luottamusta ja lämpöä, jonkinlainen rakkauttakin.

Olin onnellinen molempien puolesta. Meidänkin hektisessä arjessamme on syntynyt turvallisia vuorovaikutussuhteita. Minä tunnen kiitollisuutta siitä, että huomasin tuon hetken –  ja sain todistaa sitä.

Se oli muistutus siitä, mitä yhteys ja kosketus meille merkitsee. Se on lämpöä ja välittämistä.

Täysin vastakohta sille kylmyydelle ja välinpitämättömyydelle, mitä tämä viikko on tuonut tullessaan.

Mutta tuo pieni, huterasti askeltava miehenalku näytti minulle: Näin.

Maailma on kaunis ja hyvää elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus.
hyvinvointi ajattelin-tanaan syvallista lapset