Ladataan...
Pienet villasukat

Taapero hengittää tasaisesti, samassa rytmissä kanssani. Päänsä kainalokuopassani, hikisenä, mutta siihen oli päästävä. Joka ilta. Parasta. Sulki silmänsä hyräillessäni ensimmäistä unilauluistamme, nukkui sikeästi, onnellisena Tuiki tuiki tähtösen kohdalla. 

Miten kaunis ja rakas poika. Haluan olla tässä hetkessä aina, nyt ja huomenna. Läsnä. Lapseni ihollani, lähelläni, sama sydämensyke, hengityksen rytmi. 

Samaan aikaa vatsassani toinen pieni poika kieppuu ja tuuppii: ”äiti, minäkin olen täällä!” Laitan vapaan käden vatsalleni ja vastaan, ”niin oletkin, yhtä rakas ja tärkeä kuin isoveljesi. Äiti rakastaa sinua, teitä molempia. Aina!” 

Niin suurta rakkautta, että on pakko sulkea silmät, hymyillä ja pakahtua. Joka päivä uudestaan. Nämä pienet ovat parasta ja rakkainta, mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. 

Alle neljä kuukautta, ja molemmissa kainaloissani nukkuu elämäni rakkain pieni poika, kaksi ihanaa pientä poikaa. Taapero ja vauva. Isoveli ja pikkuveli. 

On se totta. Näin suurta rakkautta voi olla. Se on meillä, tässä näin. 

Ladataan...

Ladataan...
Pienet villasukat

Raskaudet voivat todellakin olla erilaisia. Odotan perheemme kuopusta nyt toisella kolmanneksella, menossa on raskausviikko 14+2. Koko ensimmäisen kolmanneksen olin niin kanttuvei, etten olisi osannut kuvitellakaan: Oksentamista pahimmillaan viidesti päivässä. Eikä mitään pieniä happamia röyhtäyksiä vaan joka kerta totaalinen mahalaukun tyhjennys. 

Kahdennentoista viikon alkaessa pyysin jopa apua sairaalan ensiavusta ja kysyin, voisinko tulla käymään, päästä ehkäpä tiputukseen, koska mikään ei ollut pysynyt sisällä moneen päivään. Mutta ei, ensiapu ei kuulemma ole pahoinvoivia odottajia varten, tiuskaisi puhelimeen vastannut yrmeän kuuloinen hoitaja. ”Että jos tänne tulet, lähetämme sut samantien kotiin takaisin. Koitapa kuule etsiä apuja neuvolasta virka-aikaan, jos et kotona pärjää”, kuului ohje. 

Ei varmaan tarvitse sanoa, että siinä olossa, tärisevänä, kaiken oksentaneena, ehkä vähän kuivuneena ja 24/7 kuin pahassa myrskyssä Tallinnan laivalla olleissa tuntemuksissa ei jäänyt hirmu kiva maku suuhun alueemme päivystyksestä.

Seuraavana päivänä ostin pahoinvointirannekkeet, aloin saada pieniä lasillisia kivennäisvettä pysymään sisällä. Kolmannentoista viikon alkaessa alkoi helpottaa. Toisen kolmanneksen ihme. 

Ensimmäisessä raskaudessa kaksi vuotta sitten olin samaan ajankohtaan lähes samoilla raskausviikoilla. Silloin ekat 12 viikkoa oli ajoittaista pahoinvointia, hampaiden harjaus oksetti, suussa maistui metalli ja eteisessä haisi kengänkyllästysaine, vaikkei moista tököttiä ollut taloudessa käytetty pariin vuoteen. Väsytti välillä ja suuhun piti muutaman tunnin välein saada jotakin syötävää. 

Toisen raskauden alkuviikkojen väsymys oli romahdusmaista. Energiaa ei ollut yhtään. Iltaisin nukahdin samaan aikaan kuin taapero, kahdekselta. Aamuisin nukuin siihen asti, kun mies lähti töihin, ja lapsenhoitovastuu siirtyi minulle. Päivisin ulkoilin ja leikin taaperon kanssa - ulkona jaksoin kohtalaisesti salaa pähkinöitä taskusta napsien. Sisällä makasin lattialla ja leikitin sieltä taaperoa. 

Seitsemännellä viikolla alkoi tauoton pahoinvointi, jollaista en ole kokenut koskaan ennen. Koko ajan, aamulla, päivällä, illalla ja jopa yöllä oksetti. Aamulla juoksin suoraan sängystä oksentamaan sappinesteitä. Aamiaisen jälkeen en ehtinyt vessaan asti, vaan munakkaat ja puurot syöksyivät pitkin lattioita. Taapero oli ihmeissään, mikä yleensä energistä ja touhukasta äitiä vaivaa. 

Neuvolalääkäri määräsi pahoinvointilääkettä, jota en koskaan alkanut syödä, koska aine olisi imeytynyt istukkaan ja sikiöön sekä äidinmaidon kautta taaperoon. Sellaisia riskejä en halunnut ottaa. Kyllä nyt muija yhden pahoinvoinnin kestää, vaikka päällään seisten! 

Olen aina suhtautunut epäilevästi niin sanottuihin uskomushoitoihin. Tieteen ihmisenä haluan tutkimusta ja faktaa. Pahoinvointirannekkeista löysin tutkimustietoa, että niistä saattaa olla apua esimerkiksi matkapahoinvointiin. Ja siinä epätoivossa, kun ei kuivunut raskaana oleva nainen sairaalan ensiavustakaan saanut apua ja nestetippaa, ostin rannekkeet. 

Puristivat ranteet mustelmille. Mutta olo alkoi helpottaa. Rannekkeiden hankkimisen jälkeen olen oksentanut kahdesti - siis yhteensä parissa viikossa. Joko ne tepsivät, vaikutus on plaseboa (sekin käy tässä tapauksessa mulle) tai toinen kolmannes teki tehtävänsä. 

Nyt olo on hyvä ja energinen. Järjestelen kaappeja hirveällä vimmalla, ojitan lähileikkipuistoja taaperon kanssa ja odotan vauvan ensimmäisiä tuntuvia liikkeitä. Elämä on aika ihanaa just nyt. Meille on tulossa vauva, toinen ihme! Ihana ja rakas jo nyt. 

 

*****

 

Kuinka samanlaisia tai erilaisia muiden raskaudet ovat olleet? 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Pienet villasukat

Yksivuotias heittäytyy levyksi lattialle ja hakkaa nyrkeillä laminaattia. Vessanpöntöllä hän hakkaa itseään palomieskirjalla päähän - kun äiti kieltää, hän hakkaa kovempaa.

Pesen lounaan jälkeen lapsen ruokailuvälineitä altaassa, kun taapero ottaa nyrkeillään lahkeestani kiinni ja ryhtyy kiskomaan housujani. Kun sanon, että äiti pesee nämä astiat nyt, odota vähän, äiti ei voi nyt ottaa sinua syliin, hän pyllähtää lattialle, alkaa huutaa ja itkeä minkä kymmenkiloisesta taaperokropasta lähtee. Yllättävän paljon ja kovaa ääntä. 

Tahtoikä? Minä ite -vaihe? Hampaita? Eroahdistus? Esiuhma? Varmaan kaikkia, varmuudella ainakin hampaita. Ikenestä on juuri puskenut esiin kaksi uutta puukonterävää naskalia. 

Lasken kymmeneen, sitten kahteenkymmeneen. Hengitän syvään. Katson ikkunasta, onpa ulkona rauhallista. Kotona raikuu taaperon huuto niin, että korvissa särisee. Koira on paennut kodinhoitohuoneeseen, enkä ihmettele. 

Rakas lapsukaisemme on ollut vastasyntyneestä asti suuritarpeinen vauva, joka kaipaa syliä, läheisyyttä ja lämpöä. Niitä hän on myös saanut, aina. Hän ei yleensä leiki itsekseen vaan kaipaa aikuisen läsnäoloa ja leikkikaveria. 

Nyt vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä hän on oppinut ilmaisemaan tunteitaan voimallisesti. Lapsellani on myös draaman tajua, toisinaan mielenilmauksilla selvästi tavoitellaan jotakin itselle mieluista asiaa. Esimerkiksi Talk-muruja lapsi söisi joka aterialla, ja kun niitä ei heru (hän tietää, missä pakettia säilytetään ja osaa näyttää sen), tulee kilarit. Muutamassa sekunnissa pienet kasvot ovat tomaatinväriset ja kyynelten kastelemat. 

Mutta tämän sarjan kiukustumisista ja harmistumisista päästään yli. 

Sitten taas on päiviä kuten tänään. Huono yö, paljon heräilyä, itkeskelyä, rauhattomuutta. Ja samaan henkeen alkava aamu, harmistusta, yleistä huonoa fiilistä, väsymystä ja kiukuttelua, eikä edes ulkoilu hyvien ystävien kanssa auta.

Kiukkumoodipäivät ovat rankkoja! Yritän olla menemättä mukaan taaperon raivoon, mutta joskus joku perkele lipsahtaa suusta tai käyn pyörittelemässä silmiäni toisessa huoneessa.

Joskus ei vain jaksa pysyä hyvällä tuulella, vaikka kuinka yrittäisi, jos lapsi kiukuttelee aamusta iltaan. 

Jokaisesta pienestäkin tiuskahduksesta lapselle tulee älyttömän paha mieli ja huono omatunto. En mä halua sanoa ikävästi tärkeimmälle ihmiselleni. En halua mennä mukaan lapsen tunnekuohuun, koska munhan se aikuinen pitää olla. Ja miksi sitten kuitenkin oma pinna välillä kiristyy, kitinä ja kärinä joskus ärsyttävät yli oman sietokyvyn? 

Pääasiassa pysyn kyllä tyynenä enkä pienestä hikeenny. Mutta omat rajani lapselle kilahtelun kanssa ovat aika tiukat: en koe, että siitä olisi tilanteeseen mitään hyötyä, jos minä aikuisena alan kiukutella kuin lapsi. Lapsi aistii kyllä vanhempansa ärtymyksen ja on pian vielä huonommalla tuulella. 

Niinpä lanseerasin tänä aamuna En hiilly raivoavalle taaperolle -päivän, jota aion viettää tästedes joka päivä. Kun omat kierrokset meinaavat kasvaa ja lapsen kiukuttelu ottaa pannuun, toistan itselleni, että lasken kymmeneen, vaikka sataan. Sanon ääneen lapselleni, että äitiä harmittaa, kun sä käyttäydyt noin. Että äiti hengittää nyt pari kertaa oikein syvää palleahengitystä ja kivoja ajatuksia sisään, niin sitten äiti on taas kivempi ja parempi äiti.

Mä. En. Hiilly. Raivoavalle. Taaperolle. En. En. En. 

Vaikka välillä on rankkaa ja vaikeaa ja ärsyttää. 

Uhman vuodet, täältä tullaan. Jos tässä on kasvun vuodet lapselle, on kyllä äidillekin. Eipä ole koskaan tällä tavalla mikää kasvattanut ihmisenä kuin pieni ihminen.

Miten teidän pienet taaperot ilmaisevat itseään ja tuntemuksiaan? Kiukkua aamusta iltaan, pelkkää aurinkoa vai vain kevyitä kilareita ja sitten taas hyvää fiilistä ja iloista pikkutaaperon elämää? 

Ja miten te vanhemmat psyykkaatte itsenne olemaan lähtemättä mukaan lapsen kiukutteluihin? 

Pages