Ihana ja raskas arkeni vauvan ja taaperon kanssa

Päivän ainoa tauko on nyt. Shhh, shhhhhh, suhisen vauva Tulassa liesituulettimen huristessa metrin päässä. Taapero nukkuu vauvalle ostamani suhinanalle Whisbear kainalossaan makuuhuoneessa perhepedissämme. 

Vauvakin nukkui, vartin. Sängyssä, vaakatasossa, tissini suussaan. Makasin liikkumatta ja ääneti, melkein torkahdin. Kunnes vauva alkoi vääntelehtiä, ja tiedän, mitä siitä nopeasti seuraa.  

Miltei kolmikuinen poika nopeasti syliin, makkarin ovi kiinni ja hyssyttämään vauvaa toiseen makkariin, sitten keittiöön. Koska se samperin suhinanalle on nalkissa taaperolla, ja liesituuletin on parempi nukutuskeino. 

On viikonloppu. Mies on toista vuorokautta yhdistetyllä työ- ja hupireissulla risteilylaivalla asiakkaidensa kanssa. ”Hirveän raskasta”, mies kommentoi. ”Asiakkaita joutuu kaitsemaan kuin lapsia. Osa ei meinaa pysyä tolpillaan ja toisten puheesta ei saa loppuillasta mitään selvää, kun ovat niin humalassa. Nyt jännittää, kuinka moni löytää bussiin ja terminaaliin ennen laivan lähtöä”, mies viestittää. 

Hirveän raskasta. 

Olen kyykännyt liesituulettimen huristessa tasaista hurinaansa niin kauan, että reisiä hapottaa. Vauva ei nukahda vaunuihin, ei tissille, ei kaukaloon, ei autoon. Vain kyykkäämiseen ja suhinaan. Aamuisin jokaista lihasta särkee ja kroppa on jäykkä edellisen päivän tauottomasta jumpasta. 

Huomaan vaipuneeni ajatuksiini, kunnes alakerrassa vinkuva koira havahduttaa. Taasko! Olen käyttänyt sen ainakin neljästi tänään ulkona – kello on vasta puoli kaksi sunnuntai-iltapäivänä. 

Vauvan silmät ovat kiinni, huomaan myös. Tiedän, mitä kohta tapahtuu. Joko en hiivi vauva repussa portaita alas, ja koira ripuloi taas alakertaan. Viimeksi harvinaisen lasten yhteisen päiväunihetken aikana kauttaaltaan paskottu karvalankamatto odottaa vieläkin hakemista pesulasta, jonne vein sen pari päivää sitten. 

Suon koiraan ärtyneen katseen, laskeudun portaat toivoen parasta, avaan oven hyytävään miinus kahteenkymmeneen asteeseen – koira luikahtaa pihalle, vauvan silmät levähtävät auki.

Suljen omani pariksi sekunniksi.

Selkää särkee. Vedän oven kiinni, tunnen suun kuivuvan, kun alan taas suhista shhh shhhhhh, ja vauva torkahtaa säpsähtelevään uneensa. 

Viime yönä taapero näki painajaisia ja heräili vähintäänkin tunnin välein kohtausmaiseen itkuun, joka joko rauhoittuu tai kärjistyy tunnin kestäväksi karjunnaksi. Vauva heräsi jokaisella kerralla. Hetket, jolloin taapero nukkui, vauva pyöri kuin pöllö, joi maitoa ja ähisteli kakkaa. Koira vinkui alakerrassa, käytin sitäkin iltamyöhästä aamuaikaiseen ovenraosta pihalla.

Mies istuu baarissa ja kaitsee asiakkaitaan, ajattelin, kun rauhoittelin lapsia kerta toisensa jälkeen vuoronperään. Onneksi hän sentään tuo rahaa elämiseemme. 

Yön jälkeen aamulla keitän kahvia. Juon kaksi kuppia, ei enempää, koska imettävä äiti ei voi. Pyydän isovanhempaa ulkoiluttamaan taaperoa hetkeksi, koska ilma on liian kylmä vauvalle. Eikä vauva nukahda liikkuviin vaunuihin. Hän raivostuu ulkovaatteet nähdessään ja huutaa naama punaisena viimeistään kypärämyssyä pukiessa. Tässä kohtaa taapero karjuu hiessä eteisessä, ”isi kotiin”. Niinpä.

Vauva nukahtaa vaunukoppaansa vain, jos kannan koppaa ja heilutan sitä kuin keinua. Koppa-vauvayhdistelmä painaa toistakymmentä kiloa. Tänään, ja tuossa pakkasessa, en jaksa. 

Niin puen isänsä poissaoloa ja työmatkaa protestoivan taaperon, laitan kolme kerrosta villavaatteita ja toppahaalarin. Taapero ei haluaisi kaksia hanskoja, eikä muitakaan vaatteita, haluaa ulos ja jäädä kotiin. Olen hiestä märkä. Taaperon naama on kyyneleistä märkä. Vauva alkaa ähkiä tyytymättömyyttään odottamiseen. 

Taapero pihalle isovanhemman kanssa. Rintaraivaroiva vauva maitotaistelun jälkeen reppuun ja kyykkäämään. 30 minuuttia kyykkyjä ja hyssytystä, vauva nukahtaa pariksikymmeneksi minuutiksi. En ajattele sillä aikaa mitään, keinun vain. 

Ulkona lunta syönyt taapero tulee isovanhemman kanssa sisään poskissaan punavalkoiset renkaat. 

Taaperon verensokeri on ehtinyt retkahtaa liian alas, ja uhmakiukkukilari iskee päälle ennen kuin saan edellisiltana valmistamani lounaan säilytysrasioista mikron kautta pöytään. Koko talo huutaa taaperon raivoa. 

Miten tuo pieni poika voi olla noin täynnä suurta tahtoa, tunteita, ikävää, temperamenttia ja vielä vajavaisia taitoja käsitellä tuota kaikkea. Hotkin oman ruokani seisten keihästäen samalla taaperolle kierrepastaa haarukkaan ja suuhun, sillä väsyneenä hän ei syö itse. Välillä nostan vauvan leikkimatolta syliin, lohdutan, silitän ja juttelen. Silmiä polttelee. Vauva hymyilee ikenet näkyen. Tsemppaan. Hymyilen takaisin. Hän on ihana. Molemmat lapseni ovat ihania ja äärettömän rakkaita. Tekisin ja teen heidän eteensä mitä tahansa. 

Vilkaisen kelloa. Yhdeksän tuntia siihen, että mies palaa kotiin. Jotta hän voisi taas illalla suuttua minulle siitä, etten jaksa koko päivän lapsia hoidettuani ja oltuani heille läsnä, olla enää miehelle niin läsnä ja täyttää hänen tarpeitaan. Mies lukittautuu puhelin kourassaan vessaan, minä menen nukkumaan vauvan yhdellä ja taapero toisella puolellani. 

Ennen iltaa palaan liesituulettimen hurinaan. Taapero nukkuu edelleen, kello on 13.53. Vauva on nukkunut repussa sylissäni puolisen tuntia. Kohta hän herää. Kohta taapero herää. 

Kyykätessä ylös, alas, näen suljettujen sälekaihdinten raoista, että ulkona puiden lumiset latvat hohkaavat kullanvärisenä. Aurinko paistaa, kevättalven kovin pakkaspäivä on täällä. Miten tekisikään mieli mennä ulos hengittämään raikasta pakkasilmaa, kuulla kenkien narskuvan lumella ja hymyillä. 

Vauvan silmät aukeavat. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *