Korona teki minusta, kahden pienen lapsen äidistä, yksinäisen

Tyhjät leikkipuistot, ei ystäviä, aivan kuin en olisi edes olemassa. Ajatukseni tänään aamulla lasten kanssa autiossa leikkipuistossa. Ennen koronaa viestittelimme lähialueen äitien kanssa joka aamu, mihin puistoon menemme, keitä on tulossa, moneltako nähdään.

Nyt puhelin on hiljaa.

Kukaan ei kysy, missä nähdään. Puistossa ei ole muita. Kukaan ei laita edes viestiä, mitä kuuluu. Paitsi minä. Mutta kukaan ei kaipaa minua. Tai ehkä kaipaa, muttei niin paljoa, että jaksaisi kirjoittaa Whatsappin viestiketjuun kolmea sanaa: ”Moi! Mitä kuuluu?”

Ai kamala, miten paljon kaipaan muita. Muita äitejä, ystäviäni, lasten ystäviä, aamujen yhteisiä hetkiä. Sitä tunnetta, että kuulun ja kuulumme johonkin. Meillä on ystäviä. Että jonkun mielestä kanssamme on kiva viettää aikaa.

Tuntuu, että ajelehdin. Olen välillä tyrskyn huipulla, välillä aaltojen pohjalla, hörppään vähän vettä henkeen ja yskäisen – mutten tietenkään korona-aikana ääneen. Sitten kauhon taas ja näen rantahiekan häämöttävän. Ja kuitenkin olen keskellä selkää, josta en osaa navigoida rantaan.

Korona on pudottanut meidät sosiaaliseen tyhjiöön. Kun on tarpeeksi kauan huolehtinut turvaväleistä, pitänyt etäisyyttä, pysytellyt omassa kuplassa, katsonut varautuneesti jokaista vierasta leikkipuistoon rullaavaa tulijaa, ei tunnukaan enää luontevalta moikata, kysellä toisen kuulumisia. Sitten se saattaisi tulla liian lähelle, iholle, ei-turvavälin päähän. Joutuisin älähtämään, ”hei, pidetään ne turvavälit!”

Vieraannumme. Ja silti kaipaan heitä, yhteisöni naisia, kaveriperheitä, naurua, yhteisiä leikkejä, huolettomuutta. Uusia tuttavuuksia lasten ulkoleikkipaikoissa. Sitä, ettei tarvitse leikkipuistokäynnin jälkeen avata Kånkenin pikkutaskua, kaivaa esiin pientä putelia ja hinkata maanisesti viinanhajuista läpinäkyvää geeliä omiin ja lasten käsiin. Niin kauan että neste kuivuu.

Saakelin korona. Olen sille vihainen. Tavallaan arki kyllä sujuu. Ulkoilen lasten kanssa paljon, leikimme, lapset kähisevät keskenään siitä, kumpi saa ajaa leikkitraktorilla ja kumpi rekalla. Puolison kanssa suikataan suukot hänen lähtiessään etätöihin pihamökkiin takapihallemme. Illalla lasten nukahdettua kömmimme sohvalle vieretysten, saman viltin alle ja hihittelemme pädissä pyörivälle sarjalle. Tai sitten kumpikaan ei malta teeskennellä katsovansa turhanpäiväistä ohjelmaa, vaan kopittelemme hermostuneesti päivän koronauutisia ja poliitikkojen tuoreimpia rajoitustoimia, päivän tartuntalukuja. Tällaista tämä on, nykyään.

Leikkien ja ruuanlaiton välissä järjestelen autotallin suojavälinehyllyyn nitriilihanskoja, hengityssuojainpakkauksia ja suu-nenäsuojainpaketteja siisteihin riveihin. Yksi, kaksi, kolme pakettia. Sata hansikasparia. Kangasmaskeja pakkauksissaan, parhaan suojaustason suojaimia. Täytän valkeita parin desin vetoisia muovipulloja vahvalla käsidesillä, suoraan viiden litran kanisterista. Nyt riittää eikä tarvitse pihistellä.

Ihan normaalia, nykyään. Vuosi sitten vastaavaa olisi nähnyt vain jossain omituisen tv-kanavan jenkkisarjassa, jossa joku hörhelö täyttää kellarihyllyjään säilykkeillä ja vessapaperipakkauksilla.

Luen jokaisen uutisen lasten nukkuessa päiväuniaan. Koska kun tiedän, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, miten pandemia moukaroi, minun on helpompi tuntea hallitsevani arkeamme  jotenkin. Vaikka arjessa on jo puoli vuotta ollut mukana tämä typerä piikkipallo, joka ahdistaa, ärsyttää, vituttaa ja pelottaa.

Espanjantauti löi Suomessa sata vuotta sitten neljässä aallossa ihmisiä kuoppaan. Aika ja pandemia ovat erilaisia. Silti niissä on samaakin. Vuosisata sitten kansaa kehotettiin pysymään poteroissaan, markkinat kiellettiin ja kirkonmenoihin ei ollut asiaa. Piti pysyä etäällä muista. Kun ihmiset väsyivät, repsahtivat, eivät voineet minkään kaipuulleen olla muita lähellä, tauti ryöpsähti uudelleen.

No, meillä on tiukka koronalinja. Suositukset ovat noudattamista varten, ja elämme kuten ohjeistetaan. En kuvittele tietäväni asiasta paremmin kuin lääkärit, tutkijat ja tieteilijät. On eletty jo puoli vuotta. On suojaimia, monen metrin turvavälit, pysytään kotimaassa, poissa pääkaupunkiseudulta, emme käy kaupoissa, sisätiloissa tai työpaikoilla. Hiukset leikataan kotona, leikit leikitään ulkona. Lapset tietävät, mikä korona on, mikä on turvaväli ja kuinka monen Hepokatti-laulun säkeistön ajan käsiä pestään saippualla.

Turvatoimet käyvät järkeen, ovat suojaksemme ja parhaaksemme. Jotta mahdollisimman moni säästyisi vaaralliselta taudilta. Elämä on tätä.

Silti kaipaan vanhaa, joka ei kai enää sellaisenaan palaa. Haluaisin olla huoleton, laittaa äitikaverille viestiä treffauspuistosta. Nähdä lasten juoksevan toisissaan kiinni liukumäkeen niin, että innostuksen pärskeet lentelevät, katsoa heidän painivan ja halailevan, huutelevan toinen toisilleen omia hömpötyksiään. Sen sijaan, että miettisin, onko lapsen leikkikaveri tavannut viime aikoina ulkomailla käyneitä ihmisiä ja onko tämän päivähoitopaikassa jollakulla räkä valunut mahdollisesti koronan vuoksi. Ovatko vanhempansa pitäneet etäisyyksiä muihin vai ovatko he tartuntariski.

Ikävä. Hirveä ikävä vanhaa, ystäviä, huolettomuutta. Pieniä murheita.

Hiivaa. Seuraavaan kauppatilaukseen täytyy lisätä kuivahiivaa. Se loppui keväälläkin. Keittiössä on pari pakettia, mutta jos edessä on taas lohtuleipomisen syksy, pari pakettia ei riitä mihinkään.

Sitten laitan äitikaverille viestin ja kysyn, mitä kuuluu. Ehkä hän vastaa, jos jaksaa. Ainakin olen kysynyt.

Kommentit (1)
  1. Mulla on ollut tämä teksti välilehdellä auki pari viikkoa, koska halusin kommentoida, mutta en tiedä että mitä. Kolahti. Vaikka me asumme pääkaupunkiseudulla ja esikoinen meni päiväkotiin, vaikka olen pienemmän kanssa kotona. Silti mietin samoja juttuja leikkipuistoissa. Olin juuri itse pienessä nuhassa ja se rajoitti menemisiä ihan liikaa. Kavereita nähdään harvoin, elämä on tosi perhe- ja kotikeskeistä ja se ahdistaa. Niin että tunnistan monia tunteitasi täältä jostain.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *