Taapero kainalossani, vauva kohdussani – välillä mietin, voiko näin suurta rakkautta tosiaan olla

Taapero hengittää tasaisesti, samassa rytmissä kanssani. Päänsä kainalokuopassani, hikisenä, mutta siihen oli päästävä. Joka ilta. Parasta. Sulki silmänsä hyräillessäni ensimmäistä unilauluistamme, nukkui sikeästi, onnellisena Tuiki tuiki tähtösen kohdalla. 

Miten kaunis ja rakas poika. Haluan olla tässä hetkessä aina, nyt ja huomenna. Läsnä. Lapseni ihollani, lähelläni, sama sydämensyke, hengityksen rytmi. 

Samaan aikaa vatsassani toinen pieni poika kieppuu ja tuuppii: ”äiti, minäkin olen täällä!” Laitan vapaan käden vatsalleni ja vastaan, ”niin oletkin, yhtä rakas ja tärkeä kuin isoveljesi. Äiti rakastaa sinua, teitä molempia. Aina!” 

Niin suurta rakkautta, että on pakko sulkea silmät, hymyillä ja pakahtua. Joka päivä uudestaan. Nämä pienet ovat parasta ja rakkainta, mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. 

Alle neljä kuukautta, ja molemmissa kainaloissani nukkuu elämäni rakkain pieni poika, kaksi ihanaa pientä poikaa. Taapero ja vauva. Isoveli ja pikkuveli. 

On se totta. Näin suurta rakkautta voi olla. Se on meillä, tässä näin.