Kuinka he voivatkaan olla niin viisaita, uteliaita ja ihania – ja minun!
”Käpysii! Käpysii! Kerää, heittää!” tohkeilee yksivuotias ja taapertaa kohti suuren männyn alustaa pieni vihreä ämpäri hiekkaisissa sormissaan. Huokaan ihastuksesta istuessani pienen hiekkalaatikon reunalaudalla. Tuo on minun lapseni. Huokaan uudelleen.
Kolmiraitaverkkarit jalassaan tuo pieni, maaginen olento tepastelee puun katveessa ja täyttää ämpäriään kävyillä. ”Iso!” kuuluu välillä ihastunut huudahdus. Oravan eväs kopsahtaa muoviseen kippoon.
Katselen lastani hipihiljaa. Hymyilen. Isompi kolmiraitalapseni touhustelee hiekkakasassa ja täyttää vanhaa suurta mustapippuripurkkia hiekalla. Täydellinen taikasirotin, hiekkasirotin. Paras lelu, lapsi kehuu isälleen ulkoilun jälkeen lounaalla. Kannatti ottaa mausteista tyhjentynyt sirotin lasten leikkeihin sen sijaan, että olisimme kuljettaneet sen muoviroskien mukana kaupan lajittelupisteelle.
Ämpäri täyttyy hiljalleen kävyistä. Kuinka tuo olento osaa jo itse! Keväällä samassa leikkipuistossa minä ja isompi lapseni keräsimme molempien lasten kävynkeräysämpärit täyteen, pienempi katseli toimenpidettä vierestä tarkasti. Opit on otettu käyttöön. Nyt hän itse. Ite!
Kävelemme heinittyneen puron äärelle. Tupasvilla kukkii, Kissa Kirjavainen istuu kannonnokassa metsästämässä hiiriä. Omistajansa, olkihattu päässään ja sanomalehti käsissään, huikkaa kissan hotkaisseen juuri suihinsa viikon viidennentoista hiiren. Ohhoh, lapset kohahtavat. He heittävät käpyjä uomassaan solisevaan puroon. Isompi osuu veteen, pienempikin saa jo jokusen kävyn kuivan maan sijaan veden syleilyyn.
Tänään on niin hyvä päivä. Sain taas juosta koko matkan kauempaan leikkipuistoon. Ihanaa! Esikoinen pyöräili, kuten aina, kuopus matkusti rattaissa kaivuri sylissään, mutta hänenkin pyöränsä kulki rattaiden aisassa mukana. Perillä nauroimme, rakensimme hiekkaan autoradan, lapset pyöräilivät ja pelasimme kahdella pallolla. ”Et saa minuu kiinni!” isompi aarteistani huudahteli pelikentällä, ja sitten me kuopuksen kanssa jahtasimme häntä kirjaimellisesti hiki hatuissamme. Miten kuuma päivä, vaikka vasta kesäkuun puoliväli.
Lapset ilmoittivat ohi kulkevien autojen merkit minulle innoissaan. Esikoinen laski bussien matkustajat: viisi, kaksi, ei yhtään. Ja minä mietin, kuinka viisaita, uteliaita ja ihania he ovat – ja minun. Pakahdun. Samalla mietin, kuinka hyvä on olla juuri tässä ja nyt. Tällä hiekkalaatikolla, pallopelissä, heittämässä käpyjä puroon, ihmettelemässä Kissa Kirjavaisen hiirijahtia. Tallennan jokaisen tällaisen onnen läikähdyksen mieleeni niitä päiviä varten, jolloin joku takoo kiukkuspäissään nyrkeillään pöytää ja toinen paiskoo kirjoja seinään.
Pienen hetken mielessäni käväisee, että on jo kiertoni päivä numero 38. Ensimmäinen kierto kuopuksen syntymän jälkeen, vaikka tuosta ihmeellisestä tapahtumasta on jo toista vuotta. Voisiko olla? Olisipa jännittävää, ihanaa, uskomatonta, jännittävää… Mutta kiertoni ovat aina heitelleet ja vanuneet, ei tässä sikäli mitään erikoista ole. Välttämättä. Olisipa kuitenkin, toivon vähän. Paljon. Olisiko meistä.
Käännän ajatukseni takaisin tähän hetkeen. On aika lähteä kotiin lounaalle ja päiväunille. Ehkä tänään googlaan lasten nukkuessa: ”kolmas raskaus oireet”. Mutta testiä en vielä tee. Vaikka niitä olisi kaapissa kahden vuoden takaa. Muistelen. Tiedän, olen tarkistanut. Mutta millä ajalla tekisin testin. Eikä vessaan pääse koskaan yksin. Ehkäpä ensi viikolla. Tai seuraavalla. Tai heinäkuussa. Tai sitten vain rauhassa odottelen ja katselen, ja voivathan menkatkin sitä ennen jo tulla.
Mutta se on varma, että iltapäivällä käärin eväsleivät leivinpaperiin, pakkaan ne ja kasan hedelmiä dinokuvioisiin eväsbokseihin ja kerrostan ne kylmälaukkuun. Sujautan mukaan kylmäkallet, vesipullot ja Muumi-jäätelöpuikot. Menemme ulos omenapuun varjoon nauttimaan kesästä, hiekkaleikeistä ja vilvoittavasta tuulesta.
Jotenkin kaikki tämä kesäinen, vehreys, leppeä tuuli, laulavat mustarastaat, kukkivat lemmikit, mahdollisuudet, toivo ja kaikki hyvä ovat tulleet tämän kevään jälkeen niin tarpeeseen. On olo, että nyt haluan hengittää sisääni kaikkea tätä hyvää, arkista ja kaunista, mitä ympärillä on.
Ne pienet asiat. Niillä on merkitystä. Ja kauneus ja viisaus ja ihmeet, joita ympärillä on. Pitää vain katsoa tarpeeksi lähelle nähdäkseen.
Kaunista päivää ja viikkoa sinulle!
