Vielä hetki salailua
Enää (tai vielä) pari päivää, ja pääsemme nt-ultraan. Tätä on odotettu. Kuten jokaista muutakin vaihetta raskaudessa kaikkine tutkimuksineen.
12 raskausviikko pärähti täyteen eilen. 12! Että siis minä rullaan jo kohti kolmattatoista raskausviikkoa. Tavallaan kuulostaa vieläkin uskomattomalta, ennen kaikkea uskomattoman ihanalta.
Jos raskauden salailu oli hankalaa alussa, kun pahoinvoinnit ja muut oireet olivat villeimmillään, hankalaa se on tässäkin vaiheessa. Nyt tekisi jo mieli kertoa.
Vatsa on alkanut pyöristyä. Olemme alkaneet orientoitua vauvantuloon käytännössä. On katseltu vaunuja, turvakaukaloita ja mietitty, miten koiran huoneesta myllätään lastenhuone: mihin tulee pinnasänky, mihin mukava imetyssoppi, mihin järjestetään vauvan vaatteet ja tarvikkeet. Olen tutkiskellut Kelan sivuilta, milloin äitiyslomani alkaa ja mitä ihmettä erilaiset tuet pitävät sisällään.
Viikonloppuna on kaverin juhlat, joissa on paikalla paljon tuttuja ja kavereita. Myös siinä mielessä tärkeitä ihmisiä, että osalle heistä aiomme varmasti kertoa raskaudesta, kun sopiva tilaisuus tulee. Kaikille emme kerro, hyvänpäiväntutut saavat huomata, jos huomaavat ja sitten kun huomaavat.
Mutta koska nt-ultra on vasta juhlien jälkeen, pitää salailua jatkaa vielä näidenkin kekkereiden ajan. Mikä on ärsyttävää. Silti haluan varmistua ultrassa kaiken olevan mallikkaasti, ennen kuin kerromme uutisemme muille.
En tiedä, miksi mua ahdistaa. Yksi juhliin tulevista kavereistani paljasti viikko sitten olevansa raskaana. Pariskunta on vuosikaudet kuuluttanut, että haluavat elää vapaata aikuisten elämää kaupungissa, matkustella, syödä hyvin ja elää ilman lapsia, keskittyä uraan sekä menestymiseen.
En tiedä, mikä ex-lapsettoman primitiivireaktio tämä on, mutta vaikka olen itsekin raskaana, heidän odotusuutisensa tuntui minusta jotenkin… Vaikealta.
Kamala ajatus, eikä näin varmasti saisi sanoa ääneen, mutta mielessä välähti ajatus, ovatko he ”ansainneet” lasta, koska eivät ole sellaista vielä hetki sitten edes halunneet. Kun on paljon meitäkin, joilla tie on pitkä, synkkä ja pomppuinen.
Ehkä oman raskauden epävarmuus ja hormonihuurut saavat aikaan outoja, järjettömiä ja mustasukkaisia ajatuksia. Olen ollut muutenkin oikein draamakuningatar viime viikkoina. Otan kierroksia kaikesta, loukkaannun mitättömistä asioista ja liikutun kuin sekopäinen ihan kaikesta.
Oikeastihan on aivan ihana asia, että tuttavaparillekin on suotu raskauden mahdollisuus – eikä tietysti voi koskaan olla aivan satavarma kenenkään yrityksen taustoista. Salailimmehan mekin useimmilta lapsettomuushoitojamme ja yrityksen kestoa.
Osaan kyllä olla iloinenkin, kun oikein järkiini tulen: kunhan mekin kerromme raskaudesta, voimme yhdessä puida tuntemuksia, oireita, kaikkea ja valmistautua tulevaan. Kaverin raskaus on korkeintaan kuukauden omaani pitemmällä, joten vauvat syntyvät melkein peräkanaa. Jos ja kun kaikki menee hyvin.
Joka tapauksessa. Tulevissa kemuissa pitää siis pitää vielä suu supussa kohdussani majailevasta ylläristä ja malttaa turista muiden kanssa niitä näitä. Mutta kun mä haluaisin puhua vain raskaudesta! Että meille tapahtui ihme ja se syntyy syksyllä! Ja että me rakastetaan sitä jo ihan hirveästi eikä maltettaisi yhtään odottaa, että nähdään se ultrassa ja livenä!
Tulipa sekava postaus. Hormonien sumentama pää ei nähtävästi kykene tuottamaan johdonmukaista saatika kovin järkevää tekstiä. Pahoitteluni tästä.
Onko tässä raskausvaiheessa, toisen kolmanneksen alussa, nt-ultran korvilla jotain sellaista, josta haluaisitte mun kirjoittavan, joka kiinnostaisi?
*****
Ps. Lukaisin nt-ultran kutsun vielä läpi, ja ihmetellen jäin miettimään yhtä kohtaa ohjeistuksessa. Siellä kiellettiin valo- ja videokuvaaminen tutkimushuoneessa. Ar-ultrassa saman sairaalan (tosin lapsettomuuspolin, nyt menemme äippäpolille) lääkäri käski ottaa kännykällä kuvaa alkiosta, eikä hän erikseen printtaillut meille kuvia mukaan.
Ymmärrän, jos kuvauskiellolla halutaan antaa henkilökunnalle työrauha, ja sen heille suon enkä heitä kuvaisi, mutta haluaisin kyllä miehen ottavan pienestä kuvia ja pientä videopätkää kännykällä, jos tutkiva kätilö ei aio tulostaa meille kuvaa mukaan (siis oletuksella, että pienellä kuitenkin kaikki hyvin). Tuo kuvan saaminen omasta vauvasta tässä vaiheessa on mulle mielettömän tärkeää. Ja höpinät siitä, että kuvaaminen älypuhelimella olisi kielletty häiritsevien signaalien vuoksi, on kyllä höpöhöpöä. Puhelimen saa lentokonetilaan, jossa siitä ei lähde minkäänlaisia signaaleja.
Miten teidän ultrissa, onko kuvaaminen sallittu vai kielletty? Vai oletteko saaneet mukaan tulostettuja kuvia? Pitääkö niitä erikseen pyytää vai tarjoaako henkilökunta yleensä niitä oma-aloitteisesti?