Heippa vauvavuosi, tervetuloa vauhdikas taaperoelämä – ja toinen raskaus!
Viikko sitten tissipäikkäreille kävi vauvani, mutta vierestä heräsi taapero. Poika täytti vuoden, ja äiti vain kummastelee ajan kulumisen nopeutta!
Kiire lisääntyy, poika ehtii joka paikkaan, vaikkei vielä kävelekään itsekseen. Mutta konttaa, lujaa, omia huutojaan kailottaen ja innosta korskuen sekä läähättäen. Ja seisoo sekä kävelee kaikkea vasten. Paitsi käsiä. Silloin jalat menevät ihan lötköiksi.
En IKINÄ olisi osannut kuvitella, että aika pienen lapsen kanssa menee näin nopeasti. Jokainen päivä menee vauhdilla: heräämisestä aamupalan kautta ekoihin nokosiin, siitä lounaan ja leikkarileikkien kautta iltapäivän välipalaan ja taas torkkuihin. Usein tissitorkkuihin. Kyllä, imetän edelleen, poika tykkää ja äiti myös. Ja tissitorkut, oikeasti, parasta. Juu, senkin ajan voisi käyttää kotitöihin, mutta enpäs käytä!
Tissitorkuilta rullataan alkuillan leikkeihin, kylpyyn, kirjojen selaamiseen ja iltapalaan. Yöuniin.
Tai no. Yöunilla en tarkoita yöunia perinteisessä mielessä. Meillä nukutaan melko levottomasti. Poika on imetyksestä, kotihoidosta ja tautisten väistelystä huolimatta ollut räkätaudissa parin viikon välein loppukesästä lähtien, joten nukkuminen on rohisevan rään niistämistä friidalla (poika luonnollisesti inhoaa toimenpidettä), tästä seuraavaa väsynyttä huutoa (siis lapselta, omat hermot pysyy onneksi väsyneenäkin useimmiten meleko hyvin hallinnassa), särkylääkkeen antamista, selän hieromista ja rauhoittelua.
Jos öitä ei häiritse räkätauti, sitten kontataan ympäriinsä niin, että pää kolisee seiniin tai noustaan istuskelemaan sängyssä. Siinä sitten asettelen ipanan takaisin vaakatasoon, keskemmäs sänkyä ja toivon parasta. Jos vaikka pari tuntia saisi nukkua… Maitoa poika ei niinkään herää hörppimään, vaan nuo pirulliset räkätaudit valvottavat – ja toki pienissä aivoissa prosessoituva kasvaminen kaikkine ihmeineen.
Jos poika nukkuu, siis nukkuu, parin hyvän yön jälkeen iskee uusi räkätauti tai jokin uusi vaihe, jota pitää käsitellä, tittididii, tietysti yöllä.
Äitiä väsyttää, mutta olen jotenkin tottunut yöunettuuteen ja lyhyisiin unipätkiin. Eniten ennen vauvan syntymää pelkäsin, miten pärjäisin katkonaisilla unilla, koska edellisessä elämässä hyvä yöuni oli mulle supertärkeää. Vetäisin öisin yleensä helposti yhdeksästä kymmeneenkin (älytöntä, kuka ehtii käyttää noin monta tuntia vuorokaudesta NUKKUMISEEN) tuntia unta ollakseni aamulla virkeä. Hengissä on selvitty, vaikka unet ovatkin nyt kaikkea muuta. Mutta kyllähän ne joskus alkavat nukkua? Koululaisina viimeistään?
Isäni tsemppasi mua taannoin toteamalla näin: ”Sinäkin olit pienenä huono nukkuja. Valvoit ja valvotit, näit painajaisia. Mutta kyllä säkin lopulta aloit nukkua. Olit silloin noin kymmenenvuotias.” Että näillä spekseillä…
Olen sikäli onnekas, että voin edelleen hoitaa poikaa kotona, ja aion jatkaakin näin ainakin ensi vuoden syksyyn. Mies tukee, ja onneksi nipin napin pärjäämme hänen palkallaan. Niinpä, ”lorvaillessani kotiäitinä” (kuten kesken äitiysloman itse töihin kiirehtinyt tuttavaäiti minulle kotona olosta totesi), saan itsekin levätä päivällä, kun vaapero ottaa tissipäikkärinsä. Tällä systeemillä olemme jaksaneet ihan hyvin.
Mies on ihana. Mä hoidan lapsen ja olen hänelle läsnä, etenkin päivisin, mies hoitaa työt, hengaa lapsen kanssa töiden jälkeen – tai useasti puuhaamme jotain yhdessä koko jengi. Kun mä sitten hoidan nukutushommia, mies hyppää pesemään vessoja, pyykkäämään, huoltamaan autoa ja lenkittämään koiraa.
Elämä yksivuotiaan kanssa on kiireistä, arjessa on jokseenkin jatkuva riittämättömyyden tunne, kun tekemättömiä kotitöitä on paljon, pitäisi kunnostaa taloa ja tehdä pihatöitä, lenkittää koiraa, syödä itsekin joskus muutakin kuin suklaata, kuntoilla kotikuukausina kroppaan kertynyttä ”pehmeyttä” pois… Mutta elämä on hyvää.
Vaikka välillä olen, ruma sana, helvetin väsynyt, olen kuitenkin joka päivä jättimäisen onnellinen, että pienille junavillasukille on käyttäjä, että on tuo pieni ihme, joka huutaa kovalla äänellä ÄITI ja oman nimensä. Joka pörisee nähdessään auton. Ja herättää minut aamulla peruuttamalla pienen vaaperonpeppunsa vaippoineen, tahallaan, hän ymmärtää jo toimenpiteen viihdearvon, naamalleni ja paukuttamalla takamustaan naamaani vasten.
Kotiäitiys on rankkaa, mutta parasta! Töihin ei ole kiire eikä ikävä. En ole myöskään ollenkaan varma, haluanko joskus työelämään palatessani takaisin vanhaan työyhteisööni. Ehkä kehitän suunnitelma b:n…
Nautin nyt tästä hetkestä ihanan, pitkätukkaisen ja vauhtihirmun pojan äitinä.
Ja… en tiedä, pitäisikö tätä sanoa ääneen, mutta. Kaikesta kiireestä, riittämättämyyden tunteesta, arjen hektisyydestä ja räkätaudeista, lattialle vikotuista ruuista viis, toivomme, että olisimme niin onnekkaita, että saisimme pojalle sisaruksen. Vielä ei ole tärpännyt, mutta yritys on virallisesti käynnissä, ollut oikeastaan jo jonkin aikaa. Pidättehän peukkuja! <3