Dominoefekti – voihan kakka!

Eilen vauva ryhtyi jo aamusta turistamaan kakkaa, joka ei koko päivänä tullut.

Ähinää, puhinaa, vääntelehtimistä. Punaiseksi lehahtava naama ja välillä kosteudesta kiiltävät silmät. 

Syötiin tissiä, pulauteltiin, ähkittiin ja kitistiin. Pinnertäminen vaati ainakin neljät päiväunet. Peruin aurinkoiselle päivälle tehdyt ulkoilusuunnitelmat, koska ahdas vaunukoppa, siellä kiukkuisena vääntelehtivä vauva ja vähintään takatukkaan asti tussahtava kakkalatinki eivät houkutelleet. 

Pierujumppaa, normijumppaa, masullaan makoilua, kyljellään makoilua, masun hieromista, leikkimistä, kuvakirjan selailua. Pissavaippojen vaihtamista kuiviin. Puklujen pyyhkimistä omista kollareista ja vauvan vaatteiden vaihtamista puhtaisiin. 

Kun rumbaa oli jatkunut aamusta iltapäivään, ja koko ilta näytti kulkevan samaan tapaan, aavistin jo, että yöstä tulee hankala. Ipana nukkuu yöllä sitä paremmin, mitä enemmän olemme hönkäilleet ulkoilmaa, tavanneet muita vauvoja ja jaksaneet puuhastella jotain muutakin kuin lorvia kotona. 

Maha kurisi ja lorisi. Kakka ei tullut. Koko päivä ja ilta menivät kakkaa odotellessa. Jos joku olisi kysynyt, mitäs teitte eilen, vastaisin, että punnerrettiin kakkaa. Vuosi sitten olisin ehkä nauranut ajatukselle, mutta tänään en. Kakka on vakava asia!

Hupaisaa, tai ei oikeastaan edes ole, miten niinkin itsestäänselvä ruhon erite kuin kakka, voi määritellä koko päivän, yön ja seuraavankin päivän kulun. Mutta se voi!

Illalla vauva simahti aikaisin. Ei jaksanut syödä tissistä mahaansa täyteen, närppi parit imut, eikä herännyt, vaikka poikkeuksellisesti kutittelin niskasta, poskesta, nenänpäästä ja kämmenistä. Yritykseni pelastaa edes pätkä yöstä ei toiminut.

Hän nukahti ennen iltakahdeksaa. Ja heräsi syömään kymmeneltä. Ja kahdeltatoista. Sen jälkeen en katsonut kelloa, koska yöunet oli menetetty. Pissavaippoja. Ei kitinää, mutta loriseva maha. Ja auki töllöttävät silmät. En jaksanut nostella hereillä kukkuvaa vauvaa omaan sänkyynsä, vaan makasin yön vieressä milloin tunkien suuhun tissiä, suhisten shhhhh-shhh ja silittäen päätä. Milloin vaan makasin ääneti ja liikkumati vieressä, josko se nukahtaisi. Käsi pisteli puutuneena.

Kello oli kuusi aamulla, kun vierestä alkoi kuulua syvää hengitystä. Puoli kahdeksalta se vaihtui tyrskähtelevään itkahteluun. Ja niin nousimme ylös noin kolmen tai ehkä neljän tunnin yöunilta. 

Oli pakko perua tämänkin päivän menot, koska väsyttää… Jospa se kakka tulisi tänään!