En halua laittaa lasta tarhaan ja palata töihin – vieläkään
Lapseni on vuoden, ja hoidan häntä kotona vähintään kaksivuotiaaksi. Omasta tahdostani.
Mutta apua, miten mutsin uralle käy?
Joillekin perheen ulkopuolisille, aika monillekin, ratkaisuni tuntuu olevan ongelma tai vähintään ihmetyksen aihe.
Kun äitiyslomaa oli kulunut muutama kuukausi, alkoi tenttaaminen. Milloin palaat töihin? Aiotko olla vielä pitkään kotona? Sä varmaan pitkästyt kotona? Tai sitten: on varmaan kiva olla kotona lapsen kanssa ja oleskella vaan? Juu, sitähän se on.
Kun äitiysloma alkoi olla lopuillaan, vauvani oli, mitä, kahdeksan- tai yhdeksänkuinen. Kysely kotona olemisestani kiihtyi. Joko sä nyt palaat töihin? Kai kohta jo menet takaisin töihin? Oho, etkö sä vieläkään palaa töihin!
Nyt syksyllä lapseni täytti yhden vuoden. Hänen syntymästään on 12 kuukautta ja jokunen päivä päälle. Ei mene viikkoa, ettei töihinpaluusta tiedusteltaisi. Perheenjäsenet ja muut läheiset tietävät, mitä lapsen kanssa oleminen meille merkitsee.
Sen sijaan työkaverit, tuttavat, kaverit ja ventovieraat lasten synttäreissä, perhejuhlissa ja leikkikentillä tavatut ihmiset kysyvät – ja lähes poikkeuksetta reagoivat hämmästymällä ja sanomalla ”ohhoh”, kun kerron, ettei ole kiirettä töihin.
Usein vastaan, että ohhoh tosiaan, enkös olekin onnekas, että voin jäädä kotiin pienen lapseni kanssa vielä vähintään toiseksi vuodeksi! Rehellisesti sanoen en ole ollenkaan varma, että vielä kahdenkaan vuoden jälkeen palaan kiireellä työhön.
Tykkään työstäni, saan siitä nautintoa ja olen siinä hyvä, parempikin. Mutta teen työtä enimmäkseen rahan takia. Jos voittaisin lottomiljoonia, ei tarvitsisi miettiä, palaisinko koskaan useimmiten kivaan, mutta erittäin kuormittavaan ja stressaavaa työhöni. Ehkä tekisin harrastusmielessä joskus projekteja, jotka tuottavat minulle sataprosenttisesti nautintoa ja jotka määrittelisin täysin minä itse…
Yksi kummallisimpia heittoja oli, kun tuttava, alle kouluikäisen äiti itsekin, totesi vastattuani kysymykseen töihinpaluusta, että ”ai sää meinaat jäädä vielä toiseksi vuodeksi kotiin oloneuvokseksi”. Samaan häkään hän totesi ihailevansa kotiäitejä, mutta ettei koskaan itse pystyisi samaan ja hänen lapselleen tarha on kyllä ihan tosi tosi tosi tärkeä ja rakas paikka. Hyvä heille. Ja siis ihan varmasti päiväkoti kavereineen ja hoitajineen on monelle lapselle tärkeä paikka, en ollenkaan epäile.
Toinen eriskummallinen toteamus kuului vastikään vuoden täyttäneen pikkutaaperon äidin suusta: ”Hei kato voithan sä aina palata kesken hoitovapaankin duuniin, jos kyllästyt olemaan kotona!” Öö, mielenkiintoinen näkökulma, mutta enpä usko, että kyllästyn.
Jokainen vanhempi tietää, mikä omalle perheelle sopii. Meille ei sovi se, että lapsi pantaisiin vuosikkaana muiden hoidettavaksi ja menisin itse töihin tienaamaan rahaa, jotta voisin sitten maksaa siitä, että joku muu hoitaa lastani. Ei kiitos. Jollekin toiselle perheelle tämä taas on hirmu hyvä ja toimiva ratkaisu, joka pelastaa arjen ja ehkä mielenterveydenkin. Hyvä näin.
Kotona lapsen kanssa oleminen ei muuten ole mitään oloneuvoshommaa. Iltaisin sänkyyn rojahtaa varsi jomottaen, jalat kihelmöiden ja selkä särkien. Ruuanlaittoa, siivoamista, ruokaroiskeiden pyyhkimistä seinistä ja lattioista, vaipanvaihtoa, kakatusta, käsien ja naaman pesua, pukemisraivareita, kirjojen selaamista, mustelmien puhaltamista ja lamppujen, koirien sekä autojen nimeämistä riittää jokaiseen vuorokauteen XXXX määrä.
Televisiota en ole avannut itselleni varmaan vuoteen. En muista, milloin olisin oloneuvostellut vaikka sohvalla.
En valita. Välillä kotona lapsen kanssa tuntuu, että on pirun, uupunut, masentunut, yksinäinen ja väsynyt. Kuudes kuppi haaleaa kahvia ei potkaise lainkaan, ja kiskon kaikesta kiukuttelevaa lasta pulkassa pitkin pihaa haukotellen ja kiroten, että nytkö se alkaa siirtyä kaksien päiväunien sijaan yksiin, ja mutsille jää entistäkin vähemmän aikaa rötvätä.
Useimmiten, yhdeksän päivää kymmenestä, on aivan samperin mahtavaa. Voimme lapsen kanssa vilkuttaa aamulla ovenraosta töihin pakkaseen lähtevälle isukille, ja hehkutan mielessäni, miten älyttömän siistiä on, että mepä voidaankin mennä ulos LEIKKIMÄÄN vasta sitten, kun aurinko kunnolla nousee.
Että me voidaan keskellä päivää hurauttaa sisäleikkipuistoon laskemaan liukumäkiä ja pomppimaan trampoliinilla, jos huvittaa. Ja me voidaan vetäistä keskellä päivää kolmen tunnin tirsat, ja ennen sekä jälkeen tanssia Antti Tuiskun ja Erinin Aamukuuteen sylikkäin keittiössä, pörrösukat ja kollarit jalassa.
Tai sitten tavataan joku uusi Momzie-mätsi leikkarilla tai mennään jonkun kaveriperheen kotiin juomaan kahvia sekä vertailemaan lasten nukkumisia ja uusia juttuja, ja seisoskelemaan kuola valuen huonekaluja vasten (lähinnä lapset).
Että kiitos vaan kaikille huolestuneille, järkyttyneille ja aidosti ihmetteleville, mutta kotona lapsen kanssa voi olla ihan parasta! Eikä korkeasti koulutetunkaan uramutsin pää siinä sen kummemmin höttöydy, vaikka pari vuotta olisikin pois aamupalavereista, deadlineista ja ylitöistä. Ihan samalla tavalla kiire, hommista luistavat työkaverit ja toimiston tiskikoneen täyttövuorosta nokittelu siellä odottavat huomenna kuin vuodenkin päästä.