Järkyttävät kahden vuoden ivf-jonot – kohtalontoverit, auttakaa!

Soitin tällä viikolla puhelun, jonka jälkeen kurkkua on kuristanut ja mieltä ahdistanut. Kuin olis matto vedetty jalkojen alta, pantu muovipussi päähän ja laitettu killumaan johonkin jyrkälle reunalle. 

Soitin nimittäin lapsettomuuspolille, joka aukesi viimein lähes kuukauden joulutauon jälkeen. Ihmettelin muuten tuotakin: keskussairaalan lapsettomuuspoli on kiinni aivan hemmetin monta kuukautta vuodessa. Onko sama muilla poliklinikoilla – vai onko lapsettomuus päättävien tahojen mielestä niin mitätön vaiva, ettei siihen nyt todellakaan tarvitse saada hoitoa hoitotakuiden puitteissa saatika ympäri vuoden? 

Jos aistit sapetukseni, voin sanoa, että olenkin todella ärtynyt ja tympääntynyt. 

Palataan siihen puheluun. Lupasivat lapsettomuuspolilta soittaa mulle ennen joulua, kun olin jättänyt soittopyynnön ja ilmoituksen jo joulukuun alussa, että neljä kiertoa Letrozoleja eivät tuoneet meille raskautta. Eli oltiin taas lähtöpisteessä, jossa lapsettomuudelle ei ole absoluuttista syytä ja vielä vähemmän ratkaisua. 

No, yllättäen luvattua puhelua ei kuulunut ennen joulutaukoa vaan odotin epätietoisuudessa yhden kierron yli – eli taas yksi kierto haaskuun. En napsinut letroja taukokierrossa vaan ajattelin, että loppukesästä lääkäri sanoi niitä kokeiltavan enintään neljässä kierrossa, ja toimin tämän mukaan. Loppukesästä lääkärin kanssa myös sovittiin, että jos neljässä kuukaudessa ei raskautta kuulu, tammikuussa tavataan ja suunnitellaan hoidot uusiksi. 

Jep. Ehkä ideaalimaailmassa. Tällä viikolla langan päähäni saama hoitaja esitti ensi töikseen erikoisen kysymyksen: ”Mitä te olette ajatelleet, että tämän jälkeen haluatte tehdä?”

Että mitä? Sanoin, että mähän en tosiaan ole lääkäri, joten vähän hankala sanoa, mikä olis lääketieteellisesti järkevää, mutta toivon, että nyt vaihdettaisiin mahdollisimman nopeasti mahdollisimman järeisiin keinoihin, jotta raskaus olisi oikeasti edes mahdollinen. 

Tähän hoitaja totesi, että niin, ”eihän teillä oikein muita vaihtoehtoja ole kuin koeputkihedelmöitys, kun näitä papereita katsoo”. 

Öö okei. Loppukesän käynnillä lääkäri puhui, että jos hormoninapeista ei ole apua, siirrytään todennäköisesti tehokkaampiin hormoneihin ja niiden piikittämisen. Ei silloin ollut mitään puhetta, että meillä ei letrojen jälkeen olisi mitään muita vaihtoehtoja kuin ivf. Sen sijaan lääkäri nimenomaan korosti, ettei esim. epätoivoon tai toivon menettämisen ole mitään syytä, koska hoidot ovat vasta alussa ja kaikki on mahdollista. 

Puhelun kulusta järkytyin ja taisin mennä hiljaiseksi. Etenkin siinä kohdassa, kun hoitaja totesi inhottavasti, että koeputkihedelmöitysjonoon pääsee vasta, kun on ollut hoidoissa KAKSI KOKONAISTA VUOTTA! Ei jumankauta! 

Hain ekan kerran yksityiseltä gyneltä apua epämääräisiin kiertoihin, jotka haittas yritystä, jo loppuvuonna 2014. Tuolloin tutkittiin, ja sain Terolutit tasaamaan kiertoja. Maaliskuussa 2015 gyne pani lähetteen julkiselle puolelle tutkimuksiin, ja huhtikuussa 2015 oli eka käynti julkisella lapsettomuuspolilla. 

Ja nyt meille sanotaan, ettei ole muita mahiksia kuin koeputkihedelmöitys, jonka jonoon päästäksemme meidän pitää odottaa vielä yli vuosi? 

Kiva homma muuten sekin, etä hoitaja sanoi mulle, että voin taukokierron jälkeen jatkaa letrojen vetämistä huoletta vielä kaksi kuukautta. Että niitä voi kuulemma hyvin syödä puolikin vuotta. En jaksanut enää peitellä pettymystäni paskasta ja piittaamattomasta suhtautumisesta, joka hoitajan suunnalta oikein huokui, jonka jälkeen hoitaja muutti puheitaan ja käski jatkaa letroja yhden kierron, jonka jälkeen hän varaa meille hoidonsuunnittelun lääkärin kanssa. Ja syykin vetkutteluun selvisi: oikea lapsettomuuslääkäri lomailee tammikuun, ja hänelle on hirveät jonot, kun palaa polille helmikuussa. 

Kiva, että meistä lapsettomuudesta kärsivistä välitetään näin paljon. Tulee fiilis, että mun hädällä, tuskalla ja peloilla ei ole mitään merkitystä. Oen nyt 30 vuotta. Jos hoitajan puheet pitävät paikkansa, meillä on mahiksia päästä julkisen kautta koeputkihedelmöitykseen vasta, kun oon 32! Väkisinkin mieleen tulee, että miksi näitä hoitoja edes tehdään, kun koko hommaan kuluu vuositolkulla aikaa pelkästään odotteluun. Sitten, kun pääset hoitoon, joka voi olla ainoa toimiva apu, oletkin jo ehkä liian vanha, ja mahdollisuutesi ovat huvenneet olemattomiin jonotusvuosien aikana. 

Puhuimme miehen kanssa siitäkin, että jos tää todella menee näin, pitäiskö meidän uhrata kaikki säästömme, ja mennä yksityiselle puolelle hoitoon, joka maksaisi kaikki meidän säästöt, mutta jolla meidän ei tarvitsisi odotella edes mahdollisuutta raskauteen ja lapseen vielä vuosikausia? Ironista kyllä, olemme säästäneet sukanvarteen paitsi pahan päivän varalle, mutta ennen kaikkea siksi, että sitten, kun meille tulisi lapsi, voisimme olla lapsen kanssa kotona vähän pidempään kuin vuoden. 

Millaisia kokemuksia muilla on julkisen vrt. yksityisen lapsettomuushoidoista. Mitä teille on tehty, jos letrot eivät ole tuoneet raskautta? Kauanko avun ja hoitojen odottelu on kestänyt? Ja entä, jos tässä vaiheessa vaihtaa hoitoihin yksityiselle, jos apua ei sitten sieltäkään tule ja rahat loppuvat, voiko julkiselle vielä palata ja saada hoitoja? Vai tarkoittaako yksityisten hoitojen ostaminen, ettei ole sen jälkeen enää oikeutettu julkisiin hoitoihin? 

*****

Yrityskuukausi kolmekymmentäjotain. Kp 4. Toista päivää letroja, viides kierto hormoneilla kaiken kaikkiaan. Fiilis: epätoivoinen, surullinen ja surkea. Epätietoinen. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Elämästä nauttiminen tuntuu teennäiseltä, kun vain odotan, että joku ottaisi lapsettomuudenpelkoni todesta, auttaisi ja saisimme viimein kaksi viivaa testiin sekä terveen, elävän lapsen. Kaksi vuotta yritystä ilman yhtään raskautta on pitkä aika. Eikä kukaan taida oikeasti viisveisata meidän murheista.