Kp 5, yk 5 ja josko tässä kierrossa tulisin raskaaksi

Ei tärpännyt viime kierrossa, kuten otsikosta voi päätellä. No, vielä ei ahdista. Mietityttää kyllä, ja ajatukset käyvät säännöllisesti raskaustoiveessa. Silti elän täyttä elämää pojan, miehen ja koiran kanssa. 

Yhtäältä ajattelen, että koska uusi raskaus ei ole vielä alkanut, voin antaa pojalle sataprosenttisen huomioni ja seurani taas pikkuisen pidempään. Hän on ihana äidin pieni poika, joka pyytää miltei jokaiseen leikkiinsä äidin mukaan, pitää tiukasti äidin olohousujen lahkeesta ja konttaa vessaankin innosta ähkien mukaan. Hän ei laske minua silmistään – ja toisin päin sama. 

Toisaalta toivon, että uusi raskaus alkaisi pian, spontaanisti, ilman hormoneja, ultraääniä ja lääkärikäyntejä, kuten luonto on sen tarkoittanut. Ensimmäisessä raskaudessahan kaikki meni aika tavalla päinvastoin, kun oli ensin lapsettomuutta,  toivottomuutta, tutkimuksia, pillereitä ja kokeita. Ja sitten käännösyritystä, magneettikuvaa ja sektiota. Vaikka tärkein tapahtui, saimme odotetun lapsemme. 

Joka tapauksessa, kahdesta viivasta synnytykseen olisi monta kuukautta, poika ehtisi kasvaa pikkuisen isommaksi ja ehtisimme hyvin perheenä valmistautua uuden perheenjäsenen tuloon. 

Minusta lasten pieni ikäero olisi hyvä juttu. Pojankin kehitys on ollut hurjan nopeaa vauvavuonna ja sen jälkeen, yhtäkkiä vauvasta kasvoi liikkuva, leikkivä ja jutteleva pieni ihminen. Niin uudestakin tulokkaasta kasvaisi. Sitten näillä pienillä ihmisillä olisi aina toisensa, sisarus, leikeissä ja kähinöissä. 

Ajattelen myös, että olen sen ikäinen, ettei meillä ole aikaa ihan hirveästi odotella uutta raskautta ja että tässä iässä vielä jaksetaan puolison kanssa yövalvomiset ja arjen pyörittäminen pienten lasten ehdoilla. Kymmenen vuoden päästä voisi jo olla tietyllä tavalla helpompaa. 

Olen ainoa lapsi. Kun olin pieni tyttö, pyysin vanhemmiltani aina pikkusiskoa tai -veljeä. Perjantaisin kiivettiin koko perhe kerrostaloasunnon vaatehuoneeseen rakennettuun pieneen saunaamme, ja oikein manguin aina siellä sisarusta. Niin, että vanhemmilla taisi olla tukalat oltavat muutenkin kuin löylystä. 

Mutta en saanut. Se harmittaa mua yhä. Äiti toivoi toista lasta myös, mutta isä ei halunnut. Nyt vanhemmat ovat jo hetkittäin autettavia ja ikä rapistaa heitä vuosi vuodelta. Jos olisi sisarus, auttamisen voisi jakaa. Ei tarvitsisi jaksaa yksin. 

Lapsellani olisi täti tai setä. Ihminen, johon voisin luottaa yhtä paljon kuin itseeni. Minulla olisi sisarus, johon voisi nojata. Olisin paljon mieluummin yksi lapsuudenperheeni lapsista, en ainoa. Mutta tuohon ei voi enää vaikuttaa. 

Taustani vaikuttaa vahvasti siihen, miksi toivon toista lasta. Totta kai haluaisin valtavasti saada kokea toistamiseen uuden elämän, raskauden ja oman lapsen syntymän ihmeen, mutta myös käytännön kannalta ajatellen, kaksi tai kolme lasta olisi ihana asia, myös heille itselleen. 

Toivon niin, että meille suodaan tuo ihme uudelleen. Lapsettomuusvuosina tajusin kyllä, että suunnitelmat eivät useinkaan toteudu sillä tavalla kuin asiaa on itse ajatellut, mutta jotenkin silti jaksan taaa toivoa, uskoa ja yrittää, että tulisin uudelleen raskaaksi ja että se tapahtuisi sen verran sukkelasti, että voisin luistella sujuvasti hoitovapaalta äitiyslomalle. Tunnen itseni ja poikani, ja tiedän, että meille kummallekin olisi paras vaihtoehto, että saamme mahdollisimman pitkään elää arkea tietyllä tapaa symbioosissa, johon sopisi mainiosti toinenkin pieni.

Siispä pian taas ovulaatiotikut esiin ja miestä kellistämään. Ihan kuin tätä odotuksen odotusta olisi eletty kerran aiemminkin.