Lapsettomuus ja sen salailu = yksinäisempi kuin koskaan
Kaksi vuotta on aika, jonka olemme yrittäneet lasta. Kaksi vuotta, jonka jokainen päivä on ollut jokin tietty päivä kuukautiskierrosta. Kaksi päivää kierrosta niitä, jolloin olisin periaatteessa voinut tulla raskaaksi. En tullut.
Neljä vuotta on aika, jonka olen tuntenut pakottavaa tarvetta, jopa tuskaa, tulla äidiksi. On tuntunut, etten ole kokonainen näin, lapsettomana. Minusta pitää tulla äiti. Minun on koettava raskaaksi tulo, pahoinvoinnit, mielialavaihtelut, superhajuaisti, ruokahimot. Tunnemyrsky siitä, onko meistä vanhemmiksi, miten osaamme kasvattaa lapsesta hyvän ihmisen.
Minun on koettava vauvakummun kasvaminen. Synnytys. Vauvan kasvu taaperoksi, pikkulapseksi, teiniksi, aikuiseksi. Pesästä lähteminen. Koettava se, miten opettelemme taas rakkaan puolisoni kanssa jakamaan talon kaksin.
Viisi vuotta on aika, jonka olemme olleet naimisissa. Viisi vuotta ihmiset ympärillämme ovat odottaneet, että kertoisimme vauvauutisia. Häissämme appiukko toivotti meille ”lapsellista tulevaisuutta”, ja teki samalla melkoisen selväksi, että lapsenlapsia jo odotellaan. Häiden jälkeen kymmenissä illanvietoissa kaverit ovat kyselleet, ”milloin te olette ajatelleet tehdä lapsia”, oma äitini on pitänyt (lapsettomuudestamme tietämättä) pari tiukkasanaista palopuhetta minulle siitä, että kohta olen liian vanha edes saamaan lapsia.
Suorien kysymysten lisäksi naimisiinmenon jälkeen sukulaiset ovat vihjailleet, työkaverit ovat vihjailleet – kuka milloinkin – jätänkö oluen ottamatta, koska olen raskaana, miksi en tee sitä ja tätä ja voiko siitä päätellä, olenko raskaana. Jokainen lapsettomuuden kokenut tietää tasan, miltä utelu, vihjailu, kysymykset tuntuvat.
Yhdeksän vuotta on aika, jonka olemme mieheni kanssa olleet yhdessä. Tapasimme parikymppisinä opiskelijoina, rakastuimme, muutimme yhteen ja tunsimme kumpikin löytäneemme ihmisen, joka täydentää meitä, tekee meistä kokonaiset. Jo ensimmäisinä seurusteluvuosina oli selvää, että haluamme yhdessä lapsia, sitten myöhemmin. Sitten, kun on ammatit, työpaikat, talot ja koirat.
Olin 28-vuotias, kun jätin e-pillerit yhteisellä päätöksellämme pois. Olin varma, että raskaudun ensimmäisestä kierrosta. No, ainakin ennen kolmikymppisiäni. Opiskelukaverit, ystävät, kaikki muutkin ympärillä raskautuivat ja saivat ensimmäiset lapsensa ennen kuin täyttivät 30. No, ehkä liioittelen: minusta tuntuu, että kaikki muut tulivat raskaaksi ja saivat lapsen.
Ehkä en huomannut heitä, kaltaisiani, jotka etäännyttävät itsensä muista, unohtuvat, eivät sano ääneen sitä, mitä minäkään en sano. Että en ehkä koskaan tule äidiksi, vaikka kuinka haluaisin, kaipaisin, yrittäisin.
Ja olen todella yrittänyt! Kuinka moni raskaana oleva tai jo äitiyden kokenut tietää, mihin suuntaan heidän kohtunsa on kallistunut, mitä heidän munanjohtimilleen kuuluu, kuinka ohut tai paksu heidän limakalvonsa kohdussa yleensä on, kuinka suuri osa miehen siittiöistä liikkuu eteenpäin rivakasti, kuinka moni jököttää halvaantuneina paikoillaan, mitä pitää syödä tullakseen raskaaksi, mistä vitamiineista tai liikunnasta ehkä saattaisi olla apua, mitä ovat IUI, IVF tai ICSI. Mitä on progesteroni ja miten se liittyy vauvatoiveisiin.
On niin paljon helpompaa eristäytyä, jättää näyttämättä kipunsa, epätoivonsa, pelkonsa. Olla soittamatta, laittamatta viestiä. Vain, koska pelkää, että joutuisi valehtelemaan itsesuojeluksi vastauksen kysymykseen, mitä kuuluu.
”Ihan perus, ihan hyvää.” Vaikka oikeasti kaikkea muuta.
Kun aloittelimme yrittämistä, ei tullut mieleenikään, että kuuluisimmekin siihen vähemmistöön, joka ei tule raskaaksi vuodessa, ei kahdessakaan. Lapsettomia olivat jotkut muut. Onneksi en tiennyt kaikkea, mitä nyt tiedän, etukäteen, sillä tiedon kanssa eläminen olisi voinut olla aika raastavaa.
Olen yksinäisempi kuin koskaan ennen. Sen, mitä minulle kuuluu, tiedän vain minä itse. Ei mieskään tiedä, eikä kysy. Hän ei koskaan puhu vaikeista asioista, eikä ikinä lapsettomuudesta.
Eristäytyminen on helppoa, vielä helpompaa on unohtaa se ystävä, jolla on elämässään jotain niin vaikeaa, ettei tämä ole pystynyt sanoittamaan sitä. Ystävä kyllä aistii sen, mutta on helppo olla kysymättä, jättää soittamatta.
Itseänihän minä vain voin syyttää. Silti joskus toivon, että joku entisistä läheisistä ystävistäni, nykyisistä perheenäideistä, soittaisi, pakottaisi ja tivaisi kertomaan rehellisesti, mitä kuuluu. Tai että kohtaisin uuden ystävän, sielunkumppanin, joka olisi ehkä kokenut itsekin saman kuin minä, vaikken sitä kenellekään toivo.
Missä olet, ystäväni? Nyt minä tarvitsisin sinua.