Missä mun vauva on? Kahdeksankuinen könyää jo pystyyn
Kaadan jättimukiini kahvia, kun kulman takaa alkaa kuulua kopinaa ja ähräystä. Ei samperi, äsken olikin liian hiljaista! Lämään kahvikannun kädestäni keittimen levylle ja säntään katsomaan.
Pikkuisäntähän se siellä, seisoo järkälemäistä lipastoamme vasten huojuen ja puuskuttaen. Laatikot ovat rakosellaan, niitä on käytetty tikkaina.
Äkkiä äiti paikalle ja tutisevaa ukkelia kainaloista kiinni. Mitenkä se tuonkin jo tekee?!
Pari viikkoa sitten alkoi hillitön treeni päästä pystyasentoon. Muutama päivä harjoittelun aloituksesta hän saikin jo itsensä ährättyä pystyteloilleen.
Äitiä hirvittää, kun pikku-ukko ehtii silmänräpäyksessä kavuta jääkaapin ovenkahvaa, keittojakkaraa, seinää, sänkyä tai mitä tahansa vasten (kaikki vaaralliset aparaatit on tietysti luullakseni piilotettu, silti huomaan jatkuvasti uusia kohteita, jotka on vietävä varastoon, teipattava umpeen, nostettava ylemmäs…) seisaalleen. Toisin sanoen, olen joka hetki enemmän tai vähemmän vahdissa.
Päivät pitkät täällä nyt harjoitellaan turvallista nousemista, tuettuna seisomista ja laskeutumista rauhallisesti. Vauvalla on jättimäinen tarve treenata taitojaan yötä päivää… Yöllä treenataan vähän vähemmän, jos päivällä harjoitellaan paljon.
Eilen illalla poika halusi kerta toisensa jälkeen, silmät kiiluen, kavuta sängynpäätyä vasten seisomaan ja napata päädyn ylle jemmaamani tutin itselleen. Kun tämä oli toistettu pari kolme kertaa, ipana nukahti parissa minuutissa. Rankkaa!
Minun poikaseni ei olekaan enää pieni vauvani. Sen sijaan hän alkaa olla pieni poika. Joka oppii, opettelee, kiipeilee, tekee juuri sitä, mitä äiti kieltää. Rämppää postikortit lattialle jääkaapin ovesta, tunkee sormensa astianpesukoneen oven alapuolisia metalliosia tutkimaan, kiitää nelivedolla koiran kupille läiskyttämään vettä, nappaa lattialle unohtuneen puhelimen ja alkaa rämpätä ja hakata sitä hurmioissaan laminaattiin.
Nauraa räkättää kuin aikamiehet. Ja käyttää kohta kenkiäkin! Ei kai kenkiä käyttävä tyyppi oikein enää voi vauva olla, vai mitä?
Juttuakin ukkelilta tulee. Mämmämmäm, krrrrr krrrrrrrrr, eijeijeijeijei, mummummum, hängnängnäng ja erilaisten tavujen ja äänteiden muodostamia lauseita, joista en aivan vielä saa selvää.
Kerran olin varma, että hän sanoi oman nimensä, mutta voi olla, että se oli sattumaa. Ehkä. Tai jos kuitenkin…
Kohta hän ryhtyy varmaan kävelemään.
Hurjaa, pelottavaa, innostavaa, haikeaa. Kohta pitää varmaan alkaa tuumailla poikasen yksivuotisjuhlia. Yksivuotisjuhlat. Älytöntä. Meidän. Lapsen. Yksivuotisjuhlat. Pääsen järjestämään syntymäpäiväjuhlat omalle lapselleni!
Vastahan tässä jonotettiin lapsettomuuspolin odotushuoneessa lääkärille. Reilutkaksi vuotta sitten näihin aikoihin olin vasta ollut aukiolotutkimuksessa, ja odottelimme kesän jo loppuvan, että pääsisimme hormonihoitokokeiluihin. Elämä yllättää.
Tuo poika on kyllä elämän paras ja rakkain yllätys, vaikka äidillä meinaakin välillä puskea tuskanhiki hänen perässään kiitäessään!