Onni on

Pian seitsemänviikkoinen imuttelee rinnalla muristen. Hän ottaa käsillään tukea tissistä, rutistelee ja hypistelee. Sormet ovat vähän kylmänhikiset. Pitää laittaa niihin pienet sukat lämmittämään. Silmät ovat kiinni, hän osaa homman unissaankin. 

Makaan sohvalla, lapsi rintakehäni päällä. Torkumme. Hän ähkii ja kampeaa toisen posken kohti kattoa. Käsi ojentuu fleeceviltin alta suoraksi, sormet harottavat hetken, kunnes käsi rutistuu nyrkkiin. Hurinaa, syvää hengittelyä. Hän on syvemmässä unessa kuin minä. Katselen ja kuuntelen, tuen kyljelleni valahtanutta peppua, vaikka käsi puutuu. Hän on siinä, niin lähellä. Ja minä niin onnellinen, että itkettää. Ja niin väsynyt, että nukahdan heti uudelleen. 

Varaavassa takassa humisee tuli. Ulkona on seitsemän astetta pakkasta, yöksi vielä kiristyy. Vauva makoilee selällään harmaalla taljalla lämmössä. Minä makoilen mahallani hänen vieressään, mies toisella puolella. Vauva torkkuu ja hymyilee. Me hymyilemme. 

Istun aamiaispöydässä, vaikka puurolautanen on jo tyhjä ja teekupillinen juotu. Lapsi syö rinnalla, silmät kiinni. Hän vetää päätään taakse, maiskauttaa kuuluvasti. Maitonoro valuu leukaa pitkin. Pyyhin herkän ihon harsolla. Hän hymyilee leveästi. 

Tätä on onni.