Tällä viikolla pieni ukkelimme juhlii kuusikuukautissynttäreitään. Arki on ihanaa, yllättävää, hauskaa, rankkaa ja niin kiireistä, etten oikein edes tajua, että tuo tyyppi on asunut meillä kohta puolikkaan vuoden! 

Iltaisin hän ihmettelee omia käsiään, katselee niitä kuin taiteilija sivellintään ja maalaustaan, keskittyneesti, jonkinlaisessa hurmiossa. Kääntelee ranteitaan, liikuttelee sormiaan kuin viuhkaa. Tunnustelee omia varpaitaan ja ihmettelee, mikä on tämä pehmeän pullea kohta, joka hänen kropastaan kasvaa, jota äiti sanoo reideksi. Siitä saa hirveän hyvän otteen! 

Aamuisin hän hymyilee kuikelona ja kurkkii, joko äiti on hereillä. Kun äidin silmät aukeavat, hymy leviää korvasta korvaan. Höhöö, höhööööö, hän sanoo hyvää huomenta. 

Hän pesee aamuin illoin itse ne puolitoista hammasta, jotka alaeturivissä ovat jo paikoillaan. Hammastahna levitetään valkoisten torien lisäksi huuliin, poskiin, harjanvarteen, rinnuksille ja harsoon.

Vaivihkaa hän maistoi luumusosetta, kun äiti keitteli toista satsia soseita pakkaseen puolivuotissynttäreitä ja maistelun aloittamista odottamaan. Suuhun ei mennyt juuri mitään, poskiin, leukaan, käsiin ja bodyyn kylläkin. Sitten pestiin kädet, vaihdettii puhdasta ylle ja naureskeltiin. 

Iltaisin hän rauhoittuu iltatanssiin. Nukkumatti ja Sininen uni rauhoittavat, kun niitä saa kuunnella äidin tai isän olkaa vasten hitaita tanssien. Vaikka vanhemmat eivät ole mitään esiintyviä artisteja (paitsi ehkä hupimielessä), hän nauttii äänen hyrinästä, rytmistä, liikkeestä. 

Sängyssä hän juo ensin hyvät hömpsyt, sitten jutellaan päivän kuulumiset ja käydään nukkumaan. Unipupu tai -rätti naamalla. 

Hän nukahtaa äidin kainaloon, maiskauttaa huuliaan, röhkäisee ja alkaa hengittää syvää unihengitystään. Äiti katselee hetken, kääntyy kyljelleen ja nukahtaa. Onnellisena, vaikka usein myös aivan töötissä. Tämä ihana, yllättävä, rankka ja paras arki on meidän! 

Hereillä hän katselee koiraa. Tunnustelee käsillään sen pehmeää villaista turkki, päälaen muotoja, märkää kirsua. Koira nuolaisee kättä, laumansa uusimman jäsenen. 

Ihana pieni poika meillä on. Vaikka arki on niin kiireistä, että yhden blogitekstin kirjoittamiseen menee kuukausi tai kaksi, tämä on ehdottomasti parasta aikaa elämässä. 

Puolivuotissynttäreitään sankari juhlii aloittamalla grillauskauden. Tai no, pihveistä ja grillivegeistä hän ei vielä pääse nautiskelemaan, mutta maistaa elämänsä ensimmäisen kerran, mille maistuu bataatti, pottu tai porkkana, omasta pienestä pehmeästä lusikastaan, jonka käyttöä on kuivaharjoiteltu jo muutama viikko. Ruokailuessu on valmiina, syöttötuoli odottaa pörhäkkäänä (vaikka käyttäjä ei vielä osaakaan istua) ja äitiä vähän ihmetyttää ja itkettää. 

Meidän vauva on iso jo – ja silti yhtäaikaa vielä niin pieni! 

Eilen vauva ryhtyi jo aamusta turistamaan kakkaa, joka ei koko päivänä tullut.

Ähinää, puhinaa, vääntelehtimistä. Punaiseksi lehahtava naama ja välillä kosteudesta kiiltävät silmät. 

Syötiin tissiä, pulauteltiin, ähkittiin ja kitistiin. Pinnertäminen vaati ainakin neljät päiväunet. Peruin aurinkoiselle päivälle tehdyt ulkoilusuunnitelmat, koska ahdas vaunukoppa, siellä kiukkuisena vääntelehtivä vauva ja vähintään takatukkaan asti tussahtava kakkalatinki eivät houkutelleet. 

Pierujumppaa, normijumppaa, masullaan makoilua, kyljellään makoilua, masun hieromista, leikkimistä, kuvakirjan selailua. Pissavaippojen vaihtamista kuiviin. Puklujen pyyhkimistä omista kollareista ja vauvan vaatteiden vaihtamista puhtaisiin. 

Kun rumbaa oli jatkunut aamusta iltapäivään, ja koko ilta näytti kulkevan samaan tapaan, aavistin jo, että yöstä tulee hankala. Ipana nukkuu yöllä sitä paremmin, mitä enemmän olemme hönkäilleet ulkoilmaa, tavanneet muita vauvoja ja jaksaneet puuhastella jotain muutakin kuin lorvia kotona. 

Maha kurisi ja lorisi. Kakka ei tullut. Koko päivä ja ilta menivät kakkaa odotellessa. Jos joku olisi kysynyt, mitäs teitte eilen, vastaisin, että punnerrettiin kakkaa. Vuosi sitten olisin ehkä nauranut ajatukselle, mutta tänään en. Kakka on vakava asia!

Hupaisaa, tai ei oikeastaan edes ole, miten niinkin itsestäänselvä ruhon erite kuin kakka, voi määritellä koko päivän, yön ja seuraavankin päivän kulun. Mutta se voi!

Illalla vauva simahti aikaisin. Ei jaksanut syödä tissistä mahaansa täyteen, närppi parit imut, eikä herännyt, vaikka poikkeuksellisesti kutittelin niskasta, poskesta, nenänpäästä ja kämmenistä. Yritykseni pelastaa edes pätkä yöstä ei toiminut.

Hän nukahti ennen iltakahdeksaa. Ja heräsi syömään kymmeneltä. Ja kahdeltatoista. Sen jälkeen en katsonut kelloa, koska yöunet oli menetetty. Pissavaippoja. Ei kitinää, mutta loriseva maha. Ja auki töllöttävät silmät. En jaksanut nostella hereillä kukkuvaa vauvaa omaan sänkyynsä, vaan makasin yön vieressä milloin tunkien suuhun tissiä, suhisten shhhhh-shhh ja silittäen päätä. Milloin vaan makasin ääneti ja liikkumati vieressä, josko se nukahtaisi. Käsi pisteli puutuneena.

Kello oli kuusi aamulla, kun vierestä alkoi kuulua syvää hengitystä. Puoli kahdeksalta se vaihtui tyrskähtelevään itkahteluun. Ja niin nousimme ylös noin kolmen tai ehkä neljän tunnin yöunilta. 

Oli pakko perua tämänkin päivän menot, koska väsyttää… Jospa se kakka tulisi tänään!