Pian seitsemänviikkoinen imuttelee rinnalla muristen. Hän ottaa käsillään tukea tissistä, rutistelee ja hypistelee. Sormet ovat vähän kylmänhikiset. Pitää laittaa niihin pienet sukat lämmittämään. Silmät ovat kiinni, hän osaa homman unissaankin. 

Makaan sohvalla, lapsi rintakehäni päällä. Torkumme. Hän ähkii ja kampeaa toisen posken kohti kattoa. Käsi ojentuu fleeceviltin alta suoraksi, sormet harottavat hetken, kunnes käsi rutistuu nyrkkiin. Hurinaa, syvää hengittelyä. Hän on syvemmässä unessa kuin minä. Katselen ja kuuntelen, tuen kyljelleni valahtanutta peppua, vaikka käsi puutuu. Hän on siinä, niin lähellä. Ja minä niin onnellinen, että itkettää. Ja niin väsynyt, että nukahdan heti uudelleen. 

Varaavassa takassa humisee tuli. Ulkona on seitsemän astetta pakkasta, yöksi vielä kiristyy. Vauva makoilee selällään harmaalla taljalla lämmössä. Minä makoilen mahallani hänen vieressään, mies toisella puolella. Vauva torkkuu ja hymyilee. Me hymyilemme. 

Istun aamiaispöydässä, vaikka puurolautanen on jo tyhjä ja teekupillinen juotu. Lapsi syö rinnalla, silmät kiinni. Hän vetää päätään taakse, maiskauttaa kuuluvasti. Maitonoro valuu leukaa pitkin. Pyyhin herkän ihon harsolla. Hän hymyilee leveästi. 

Tätä on onni. 

Kuusiviikoisellamme lienee uusi vaihe. Tällä viikolla tiettyyn kellonaikaan hän on alkanut joka päivä korviariipivän itkuhuudon eikä tyynny millään. 

Eilen itku alkoi, kun sain vaunulenkin päätteeksi Emmaljungat eteiseen ja olin repimässä miehen hikisiä ulkoiluvaatteita päältäni, ja vauva makoili vielä vaunukopassa. Olin pukemassa kotilökäreihin ehkä 2 minuuttia, mutta siinä ajassa pikku-ukko oli ähkinyt tyytymättömänä naamansa kirkkaan punaiseksi ja vääntänyt ilmeensä niin kiukkuiseksi, ettei häntä ollut tunnistaa. Ikenet vain kiiltelivät, kun kiukku purkautui leijonahuutona. 

Kierrokset kasvoivat potenssiin sata, kun kahmin hänet toinen jalka kollareiden lahkeessa syliin. Tissi pysyi suussa ehkä kymmenen sekuntia kerrallaan, kun pieni suu vääntyi uudelleen huutoitkuun. Kädet hakkasivat ilmaa ja yllättävän vantterat jalat potkivat minua mahaan. Vaipanvaihtokaan ei tyynnyttänyt. Ei liioin hyssyttely, silittely, tanssahtelu tai askelkyykyt vauva sylissä – niihin hän yleensä viimeistään rauhoittuu. 

Ei ollut kuumetta, vaatteet olivat puhtaat ja kuivat. Läheisyyttäkin oli tarjolla tauotta. Pissat ja kakat törähtelivät vaippaan normaalisti. 

Miltei kolme tuntia tauotonta karjuntaa. Koira pakeni huoneeseen, jossa en ollut hyssyttelemässä vauvaa, läähätti ja nuoli itseään pakkomielteisesti. 

Ja äiti lähetteli isälle yhdellä etusormella hätäisesti naputeltuja tekstiviestejä ja videoklippejä vauvan huudosta (koska puhelua ei meteliltä olisi kuullut kukaan puhua). Isä soitteli töistä neuvolaan. 

Kunnes kolmisen tuntia myöhemmin vauva yhtäkkiä simahti. 

Otin korvatulpat korvista ja hiljensin telkkarissa puhuvan Marja Hintikan normaalivolyymille. 

Sama on toistunut monena päivänä, lähes samaan kellonaikaan. Koliikkia? Ilmavaivoja? Ummetusta? Korvatulehdus? Nälkä? Sylinkaipuu? Liikaa ärsykkeitä? 

Veikkaan ensimmäistä, koliikinpirua. Mutta voiko se alkaa vasta kuuden viikon korvilla?

Disflatyl on satunnaiskäytössä öisin paukkuvaivojen helpottamiseksi, ja senhän väitetään mahdollisesti tepsivän myös koliikkiin. Olkoonkin, että cuplatonien ja disflatylien tehosta ei taida olla tieteellisesti todennettua näyttöä. 

Tuore mutsi täällä on hermorauniona, kun vauvalla on hätä, eivätkä omat keinot auta. Huutokohtaukset ovat meillä uusi juttu, siksikin ne niin ahdistavat. Tähän asti vauva on pitänyt yksittäisiä naukaisuja lähinnä ilmoittaakseen nälkänsä, haluavansa puhtaan vaipan tai kaipaavansa hytkyttelyä röyhtäyksen punkeamiseksi ulos.

Selittämätön huuto on kamalaa, varsinkin, kun se iskee aina silloin, kun olen vauvan kanssa kaksin kotona ja jään yksin ratkomaan tilannetta. Kun mies tulee töistä, vauva nukkuu tai on kiltisti tissillä murkinoimassa. 

Siispä, lohduttakaapa äiti-ihmiset. Onko teillä ollut vastaavaa? Voisiko tämä olla koliikkipirua? Vai vain jonkinlainen tissiraivon rajumpi muoto?