Alkoholi-inttäjät on täysin oma ihmistyyppinsä. Melko ärsyttävä sellainen. Miksi pitää tehdä älytön, tenttaamista ja kovaan ääneen inttämistä sisältävä numero siitä, jos joku ei juo alkoholia? Edes sitä yhtä lasillista. 

Ihmisillä on tuhat syytä, miksi ei halua juoda. Joku ei vain halua päänjomotusta seuraavalle päivälle, toista ahdistaa läheisen liikakäyttö siinä määrin, ettei itse halua ottaa tippaakaan, jollain on antibioottikuuri päällä, alkoholi pilaa yöunet tai menossa on treenikausi, jota ei halua sössiä turhilla kaloreilla, hermomyrkyillä ja pöhnällä. Niin, tai sitten on raskaana. 

Miksi oikeastaan edes kuuluisi kenellekään, miksi EI juo? Jos muiden alkoholinkäyttöä tekee mieli kytätä, eikö fiksumpi kyseenalaistaisi, miksi joku juo vaikka liikaa tai liian usein? Mutta ei, sellaisen julkista ihmettelyä ei kuule koskaan. Ehkä siksi, että se voisi olla kiusallista ja vaivaannuttavaa molemmille – vaan sitä on kyllä tuo juomattomuudenkin syiden kalastelu ja selittely. 

Esimerkki viikonvaihteen kaveriporukan juhlista, joista kirjoittelin edellisessä postauksessa:

Tilanne: Törmäsimme miehen kanssa kekkereillä molempien yhteiseen vanhaan kaveriin, joka on ihan hauska tyyppi, aina pilke silmäkulmassa, kova vitsailemaan. Hetki turinoinnin jälkeen muukin porukka lipui paikalle, ja oli alkumaljan aika. Lähtökohtaisesti ärsytti, että illan isäntä oli kaatanut laseihin vain holillista kuohuvaa. Hän oli sentään jättänyt pari lasia tyhjäksi, ja hiljensi koko porukan kailottamalla kysymyksen, että ”ei kai tuota alkoholinta skumppaa halua kukaan muu kuin raskaana oleva XX (yksi kavereistamme). Ahdistava tunnelma (mielestäni) ja hiljaisuus. Ihana mieheni kuitenkin huikkasi hälinän jatkuttua, että meille voisit kaataa holitonta. Ok, tilanne hoidettu. 

Mutta alkoholiton valinta ei jäänyt vitsailevalta kaveriltamme huomaamatta. 

– Ai sä juot alkoholitonta kuoharia, miksi? Ota vähän tätä tavallista. 

– Olen autolla. En viitti ottaa yhtään. Sitä paitsi meillä on huomenna menoa aamusta. 

– Ai siis et ollenkaan halua alkoholia. (Katse mahaani, jota muuten alkaa olla hankala piilottaa). Onkos teillä jotain kerrottavaa? 

– Heh heh. Tipattomuus on ihan siistiä. Oltiin talvellakin monta kuukautta ihan huvikseen juomatta. Nukkuu paremmin ja läskit karisee itsestään. 

(Virnistelee ja vilkuilee edelleen mahaa)

– Ootko nyt ihan varma, ettei sulla ole mitään uutisia? 

– Uutinen on se, että on pakko yrittää päästä kesäkuntoon edes 2017. Muuten olen siihen mennessä valas. 

(Epämääräistä naurahtelua. Poistuin tässä kohtaa moikkaamaan muita.)

Varmaan utelu oli olevinaan kivaa, mutta lähinnä se oli kiusallista. En ole koskaan kysynyt keneltäkään perustetta juomattomuuteen saatika tiedustellut alkoholin skippaavalta tai vähän pyöristyneeltä kaverilta, onko muuten kessi kasvanut työpaikan viineritarjoilun vai kenties potentiaalisen raskauden takia. Enkä kysy. 

Toki uteliaisuus on inhimillistä, mutta onko asioista pakko tehdä numero, jonka seurauksena joku toinen tuntee olonsa epämukavaksi? Ja ei, emme tosiaan kertoneet vauvauutisia vieläkään kenellekään, koska nt-ultra on vasta tulossa. Jos sillä on kaikki hyvin, sitten kyllä kerromme, ihan oma-aloitteisesti. 

Mutta siis pointtina, miksi juomattomuudesta tehdään numero? Myös muulloin, kun olen ihan huvikseni tai treenimielessä pitänyt kuukausien tipattomia, aina valintaa on pitänyt selitellä ja perustella. 

*****

Nt-ultra on huomenna! Hullua! Ihanaa! Jännää! Pelottavaa! Pidän edelleen peukkuja samalle kuin tähänkin asti, että pienellä on kaikki hyvin. <3

Enää (tai vielä) pari päivää, ja pääsemme nt-ultraan. Tätä on odotettu. Kuten jokaista muutakin vaihetta raskaudessa kaikkine tutkimuksineen. 

12 raskausviikko pärähti täyteen eilen. 12! Että siis minä rullaan jo kohti kolmattatoista raskausviikkoa. Tavallaan kuulostaa vieläkin uskomattomalta, ennen kaikkea uskomattoman ihanalta. 

Jos raskauden salailu oli hankalaa alussa, kun pahoinvoinnit ja muut oireet olivat villeimmillään, hankalaa se on tässäkin vaiheessa. Nyt tekisi jo mieli kertoa.

Vatsa on alkanut pyöristyä. Olemme alkaneet orientoitua vauvantuloon käytännössä. On katseltu vaunuja, turvakaukaloita ja mietitty, miten koiran huoneesta myllätään lastenhuone: mihin tulee pinnasänky, mihin mukava imetyssoppi, mihin järjestetään vauvan vaatteet ja tarvikkeet. Olen tutkiskellut Kelan sivuilta, milloin äitiyslomani alkaa ja mitä ihmettä erilaiset tuet pitävät sisällään. 

Viikonloppuna on kaverin juhlat, joissa on paikalla paljon tuttuja ja kavereita. Myös siinä mielessä tärkeitä ihmisiä, että osalle heistä aiomme varmasti kertoa raskaudesta, kun sopiva tilaisuus tulee. Kaikille emme kerro, hyvänpäiväntutut saavat huomata, jos huomaavat ja sitten kun huomaavat. 

Mutta koska nt-ultra on vasta juhlien jälkeen, pitää salailua jatkaa vielä näidenkin kekkereiden ajan. Mikä on ärsyttävää. Silti haluan varmistua ultrassa kaiken olevan mallikkaasti, ennen kuin kerromme uutisemme muille. 

En tiedä, miksi mua ahdistaa. Yksi juhliin tulevista kavereistani paljasti viikko sitten olevansa raskaana. Pariskunta on vuosikaudet kuuluttanut, että haluavat elää vapaata aikuisten elämää kaupungissa, matkustella, syödä hyvin ja elää ilman lapsia, keskittyä uraan sekä menestymiseen.

En tiedä, mikä ex-lapsettoman primitiivireaktio tämä on, mutta vaikka olen itsekin raskaana, heidän odotusuutisensa tuntui minusta jotenkin… Vaikealta.  

Kamala ajatus, eikä näin varmasti saisi sanoa ääneen, mutta mielessä välähti ajatus, ovatko he ”ansainneet” lasta, koska eivät ole sellaista vielä hetki sitten edes halunneet. Kun on paljon meitäkin, joilla tie on pitkä, synkkä ja pomppuinen. 

Ehkä oman raskauden epävarmuus ja hormonihuurut saavat aikaan outoja, järjettömiä ja mustasukkaisia ajatuksia. Olen ollut muutenkin oikein draamakuningatar viime viikkoina. Otan kierroksia kaikesta, loukkaannun mitättömistä asioista ja liikutun kuin sekopäinen ihan kaikesta.

Oikeastihan on aivan ihana asia, että tuttavaparillekin on suotu raskauden mahdollisuus – eikä tietysti voi koskaan olla aivan satavarma kenenkään yrityksen taustoista. Salailimmehan mekin useimmilta lapsettomuushoitojamme ja yrityksen kestoa. 

Osaan kyllä olla iloinenkin, kun oikein järkiini tulen: kunhan mekin kerromme raskaudesta, voimme yhdessä puida tuntemuksia, oireita, kaikkea ja valmistautua tulevaan. Kaverin raskaus on korkeintaan kuukauden omaani pitemmällä, joten vauvat syntyvät melkein peräkanaa. Jos ja kun kaikki menee hyvin. 

Joka tapauksessa. Tulevissa kemuissa pitää siis pitää vielä suu supussa kohdussani majailevasta ylläristä ja malttaa turista muiden kanssa niitä näitä. Mutta kun mä haluaisin puhua vain raskaudesta! Että meille tapahtui ihme ja se syntyy syksyllä! Ja että me rakastetaan sitä jo ihan hirveästi eikä maltettaisi yhtään odottaa, että nähdään se ultrassa ja livenä! 

Tulipa sekava postaus. Hormonien sumentama pää ei nähtävästi kykene tuottamaan johdonmukaista saatika kovin järkevää tekstiä. Pahoitteluni tästä. 

Onko tässä raskausvaiheessa, toisen kolmanneksen alussa, nt-ultran korvilla jotain sellaista, josta haluaisitte mun kirjoittavan, joka kiinnostaisi? 

*****

Ps. Lukaisin nt-ultran kutsun vielä läpi, ja ihmetellen jäin miettimään yhtä kohtaa ohjeistuksessa. Siellä kiellettiin valo- ja videokuvaaminen tutkimushuoneessa. Ar-ultrassa saman sairaalan (tosin lapsettomuuspolin, nyt menemme äippäpolille) lääkäri käski ottaa kännykällä kuvaa alkiosta, eikä hän erikseen printtaillut meille kuvia mukaan. 

Ymmärrän, jos kuvauskiellolla halutaan antaa henkilökunnalle työrauha, ja sen heille suon enkä heitä kuvaisi, mutta haluaisin kyllä miehen ottavan pienestä kuvia ja pientä videopätkää kännykällä, jos tutkiva kätilö ei aio tulostaa meille kuvaa mukaan (siis oletuksella, että pienellä kuitenkin kaikki hyvin). Tuo kuvan saaminen omasta vauvasta tässä vaiheessa on mulle mielettömän tärkeää. Ja höpinät siitä, että kuvaaminen älypuhelimella olisi kielletty häiritsevien signaalien vuoksi, on kyllä höpöhöpöä. Puhelimen saa lentokonetilaan, jossa siitä ei lähde minkäänlaisia signaaleja. 

Miten teidän ultrissa, onko kuvaaminen sallittu vai kielletty? Vai oletteko saaneet mukaan tulostettuja kuvia? Pitääkö niitä erikseen pyytää vai tarjoaako henkilökunta yleensä niitä oma-aloitteisesti?