Kuusi kysymystä lapsettomuuslääkärille

Puolen vuoden odottelu päättyy ensi viikolla, kun pääsen VIIMEIN lapsettomuuslääkärin vastaanotolle. Kyllä, näin kotikunnassani hoidetaan lapsettomuutta julkisella puolella. Aivan sama, että lapsettomuushoito on hoitoa aikaa ja vuosia vastaan, täällä ei todellakaan kiirehditä hoidon kanssa. Ennemmin jätetään vastaamatta sähköposteihin, puheluihin, ei muisteta lähettää luvattuja kutsuja (näin kävi viimeksi tammikuussa) jne. 

Lyhyt kertaus: viime kesän lopussa hoitoja aloitettiin clomeilla, eivät toimeneet. Sitten neljä kuukautta letroja, ei tulosta. Loppukesästä lääkäri sanoi, että letroilla yritetään enintään neljä kuukautta, mutta huppistakeikkaa, niistä sanoista onkin hujahtanut jo kuusi kuukautta. Neljän kuukauden letroilun jälkeen lapsettomuuspolilla ei yllättäen saanut ketään asioista tietävää kiinni, eikä lääkäri koskaan soittanut vaihtuvien hoitajien lupauksista huolimatta takaisin. 

Tuli kuukauden joulutauko, ja sitten vielä lääkärin koko tammikuun kestävä loma. Ylläripylläri! Ja polin ajat ovat senkin jälkeen hirveän varattuja, valitteli tammikuussa kiukkuiseen puheluuni vastannut hoitaja – kun olin siinä välissä odottanut kolme viikkoa lääkärin soittoa, jota ei koskaan tullut.

Pitäisikö multa herua sympatioita polin työntekijöitä kohtaan, koska heillä on kiire, kun pitäisi hoitaa potilaita? Öö. Ei heru. Eiköhän ihan jokaisella alalla ole kiirettä, mutta onko kiirekuonaa oikein kipata apua tarvitsevan ja jo mielenterveytensä ja parisuhteensa äärirajoilla horjuvan potilaan niskaan. Epäilen. 

Mutta siis taistelujen kautta viikon päästä on aika lääkärille. Jihuu! Koska tässä on ollut muutamia kuukausia (…) aikaa miettiä, olen luonnostellut kysymyslistaa lääkärille. Aion mennä vastaanotolle lappu kourassa, ja viipyä siellä tasan niin kauan, että jokaiseen kysymykseen vastataan JA saan hoitosuunnitelman, joka sisältää oikeita toimenpiteitä eikä vain jotain naurettavia hormoninappeja, jotka eivät auta mun tilanteessani millään tavalla. 

Tässä muutamia listani kohtia: 

Miksi mun menkat kestää vain puolesta päivästä päivään? Kunnon vuotoa (sellaista kuin e-pillerivuosina) ei tule lainkaan. Saatan pärjätä yhdellä tamponilla koko sen kymmenen tuntia, kun kuukautiseni kestävät. Ovatko limakalvoni edelleen olemattomat, kun mitään ei tule ulos? Miten sinne voisi mikään kiinnittyä, jos ei ole mitään, mihin kiinnittyä? Voisiko lääkäri ottaa tämän huomiooon jatkohoitoa miettiessään? Toimisiko minulla vaikkapa tukilääkityksenä Lugesteron, joka ilmeisesti vahvistaa limakalvoa alkion kiinnittymistä varten? 

Onko edelleen niin, etten letroillakaan ole ovuloinut, ainakaan joka kuukausi? Ehkä joka toinen tai kolmas kuukausi on ollut kierron puolivälissä pistävää kipua (olettaisin, että ovulaatiokipua, mutta en ole testannut?) ja niinä kuukausina noin pari päivää ennen menkkoja alkavat järkyttävät kivut (maha sekaisin, oksettava tunne, kuvottaa, sattuu vatsaan), ja sitten kipujen jälkeen tulee onnettoman vähän vuotoa. Toisina kuukausina en tunne koko kierron aikana vatsan seudulla mitään, ei ovulaatiokipua, ei menkkakipua, ei mitään. Silloin en varmaan ole ovuloinut? Vai mistä tämä vaihtelu ja ajoittan massiiviset menkkakivut kertovat?

Tilannearvio meidän mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista noin yleensä, kahden vuoden yrittämisen jälkeen? 

Mitä tästä eteenpäin? Olen parin kuukauden päästä 31. Olemme olleet vuoden kunnallisessa lapsettomuushoidossa, eikä vieläkään ole tehty muuta kuin perustutkimus ja syöty hormoneja. Eikö meillä olisi jo oikeus saada hoitoa, jonka avulla meillä olisi edes MAHDOLLISUUS saada raskaus alulle? Jos ei, mikä lääketieteellinen peruste hoitojen jatkuvalle lykkäämiselle on, kun on yleisesti tiedossa, että ikä heikentää hedelmällisyyttä dramaattisesti. Jos hoitoa ei vieläkään ala kuulua, harkitsen vahvasti yhteydenottoa potilasasiamiehelle. 

– Olen alusta asti ihmetellyt sitä, ettei lääkärin mielestä miehen tavarassa ole mitään ongelmaa. Miehen siittiöistä alle prosentti oli muistaakseni liikkuvia ja hyvin liikkuvia oli vielä vähemmän. Olkookin, että siittiöitä oli yli raja-arvojen, siis hyvä määrä, mutta ne eivät liiku. Pääkoppaani ei mahdu, miten helvetissä liikkumattomat siittiöt pääsevät munasolun luokse? Eikö kaiken järjen mukaan keinohedelmöitys tai vähintäänkin inssi tulisi jo kyseeseen? Siis että pestäisiin ja valittaisiin liikkumattomien siittiöiden joukosta ne harvat, jotka liikkuvat ja ruiskutettaisiin ne suoraan kohteeseen? 

– Lisäksi mua kiinnostaa stressin vaikutus. Juu, liika murehtiminen, stressi ja muu sykkeitä nostattava ja ahdistusta aiheuttava voi tietysti heikentää mahdollisuuksia raskautua. Mutta olen työssä, jossa jokainen päivä saa juosta sykkeet tapissa eikä stressittömyys ole vaihtoehto. Ja mikä kyborgi pitäisi olla, että lapsettomuus itsessään ei vuosien yrittämisen jälkeen stressaisi? Ja kiitos vaan, myös lapsettomuuspolin leväperäinen hoito, katteettomat lupaukset jne. lisäävät stressiä. Muistelen kuunnelleeni jostain, että stressihormonin vaikutus voidaan lapsettomuusyrityksen aikana kumota jollain lääkeaineella, en vain nyt muista, millä. Muistaako joku muu, tai onko kokemuksia?

Joo, tässä nyt ainakin pari päällimmäistä huolenaihetta. Olen kyllä perusmyönteinen ihminen, huumorintajuinen ja yleensä lupsakka. Mutta lapsettomuuspolin pomputtelun kanssa huumori on koetuksella. Tämä on mun elämäni tärkein ja isoin asia, enkä niele sitä, että lapsettomuuspolilla huoltani ja vaivaani vähätellään eikä sille tehdä mitään. Toivon sydämestäni, että lääkärikäynti tuo muutoksen tähän, ja meille aletaan viimein antaa apua. 

Jos teillä, hyvät kohtalontoverit, on mielipiteitä, omia kokemuksia tai peräti vastauksia kysymyksiini, tai mielessä jotain muutakin, mikä kannattaisi tuoda lääkärissä esille, olisin superkiitollinen, jos heitätte kommenttia. Kiitos ihanat 🙂 

 

Hyvinvointi Terveys Raskaus ja synnytys

Mitäpä, jos mä pelkään turhaan – lapsettoman voimabiisit

Useimmiten yritän olla hautautumatta lapsettomuuspaskaan, mikä ei tietenkään aina onnistu. Mutta joskus annan itselleni luvan uppoutua, antaa pettymysten tulla, joskus ilon ja naurunkin (olkoonkin, että näitä tunteita on ollut harvemmin viime kuukausina). Silloin olen yksin, ja saan vaikka vollottaa naama vääntyen rumaksi ja räkä valuen. Ei tartte sensuroida. 

Liki vuosikymmenen yhdessäolon aikana olen itkenyt tai surrut avoimesti miehen läsnäollessa varmasti alle kymmenen kertaa. Silloin, kun vaarini kuoli; silloin, kun mummoni  kuoli; silloin, kun mieheni mummo kuoli; kun läheiseni sai syöpädiagnoosin, kun koirani oli pakko lopettaa; kun vanhemmat erosivat; kun töissä oli liian raskasta; ja loput mieleen jääneet kerrat ovatkin parin viime vuoden ajalta, kun lapsettomuus on pelottanut. 

En tiedä, mikä avoimessa suremisessa on vaikeaa. Ehkä miehen reaktio. En muista, että olisin nähnyt hänen itkevän. Menee aivan lukkoon myös minun ahdistuksestani tai vaikka kyyneleistä elokuvaa katsoessa. Pahimmillaan heittää vitsiksi koko tilanteen ja alkaa puhua ihan muusta. Ehkä vähättelee tai nauraa. 

Ei tahallaan. Mutta luulen, että mies vain osaa käsitellä surua – tai käsittelee sitä omassa kuplassaan eri tavalla kuin minä. Oletteko te muut havainneet omissa puolisoissaan samaa jäyhyyttä, että mennään aivan jumiin vaikeista asioista? 

Näistä biiseistä tunnistan itseni

No, oli miten oli. Kun oli aikaa olla hetki yksin kotona, mietin, mitä tekisin. Juotuani pannullisen kahvia tulin napsautin Youtuben auki, näppäilin kännykän muistion auki ja kuuntelin yksi toisensa perään biisejä, jotka tuntuu jotenkin kertovan minusta, lapsettomuudesta tai joista saan voimaa. 

Varmaan teilläkin on omia voimabiisejänne tai kappaleita, joita kuunnellessa tulee fiilis, että miten joku onkin osannut kirjoittaa auki just sen, miltä minusta tuntuu? Olisipa ihana kuulla, mitkä ne teidän biisit on! 🙂 

Mä oon viime aikoina fiilistellyt esimerkiksi Labrinthin parin vuoden takaista Beneath Your Beautiful -kappaletta, jossa on mukana myös yksi mun lempparilaulajista, aina vaikuttava ja vahvaääninen Emeli Sandé. Minullakin on ympärillä paksut muurit ja niiden ympärillä sellaiset vallihaudat, ettei niistä pääse yli eikä ympäri. Ja vaikka jotain ehkä onkin rikki, voi silti olla kaunis. 

You’ve carried on so long,

You couldn’t stop if you tried it.

You’ve built your wall so high
That no one could climb it,
But I’m gonna try.

[–]

I’m gonna climb on top your ivory tower
I’ll hold your hand and then we’ll jump right out
We’ll be falling, falling but that’s OK
’Cause I’ll be right here
I just wanna know

[-]

Would you let me see beneath your beautiful?
Would you let me see beneath your perfect?
Take it off now, girl, take it off now, girl
’Cause I wanna see inside
Would you let me see beneath your beautiful tonight, oh, oh, oh, tonight?
See beneath your beautiful, oh, tonight.
We ain’t perfect, we ain’t perfect, no.
Would you let me see beneath your beautiful tonight?

Toinen rauhoittava kappale on kotimaista tuotantoa, Asan ja Anna Puun Taulu. Siinä on jotain kepeää, josta muistaa, että elämä on leikki, joskus huoletonta, vaikka reunoilla on mustaa. Kuuntelen biisiä kymmen kertaa putkeen. Mulla on salaisuus, vähän kuin kappaleen taiteilijalla, maalarilla, joka maalaa salaisessa ladossa. Ja sen ladon ulkopuolella olen kuin kuka tahansa muu, iloinen ja huoleton. 

https://youtube.com/watch?v=jFqauKptUFM

Mun toiveena on tehdä yksi laulu ja tehdä siitä kaunis ku taulu,
muistaen jaksot jolloin ei syntyny mitään,
nyt mielessä kasvot, liekeis niin ikään.
Mietin miten maalata ääni, puuvillasilla vedoilla hennon hiljasil,
hahmotella paperille kaunokirjaimil, kertosäe ja melodia,
jota hyräilen iltasin.

Tahti lepo, kaikki kohallaa, aamuauringos hiukset leväten olalla.
Vaaleina juoksevat välistä sormieni, kuin miljoona loputonta kultaista tonavaa.
Sori et joudut nois kielikuvis roikkuu, ne hoippuu vierelläsi,
ei tuu toistuu.
Kun taulu on valmis ni runoilija poistuu.
Jos sä oot mun kaa niinku loppusointu.

Jos mä joskus voisin
maalaa taulun, sinut siihen maalaisin.
Jos mä joskus voisin
tehdä laulun, sinusta se kertoisi.

Jos mä saan ja mähän saan tehdä taulun, mä teen siitä kauniin ku laulun.
Maalaan päivät pimeel ja valosal, vuosikaudet mun salaisessa ladossa.
Mielikuvia pojat maalaa ikkunaan, säteilevän ikonin, muotokuvan.
Kankaalle maalaan pienet huulet, maailmalle hymyilen
mä punaviinin punast.
Istun kesämekos, kukkahelmases, iiriksen upottaa auringonkeltaset.

Maapallo voimasi armosta, vilpittömyydelle hiukan valkosta,
taivaan täydelt sun suruille sinistä, mustaa reunoille tasapainon nimissä.
Paletti käsis, kasetti pilvissä,
kaikki värit ja silmissä maailma

Sitten on Nick Jonasin Chains, jonka tunnelma pysäyttää. Melodia on kaunis, vähän surumielinen, mutta vahva. Ei tämäkään suoraan lapsettomuudesta kerro, mutta jotenkin fiilikseltään uppoaa. 

You got me in chains, you got me in chains for your love.

But, I wouldn’t change, no I wouldn’t change this love.

Tryin’a break the chains but the chains only break me.

Ekana lapsettomuusvuotena kuuntelin paljon myös Samuli Putron Mitäpä jos -kappaletta. Se jätti ajatuksia. Sanat puhuvat kiertelemättä peloista, lapsettomuudesta, siitä, mitä jos. Kysyvät kuin lapsi kyselee. Mitäpä, jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi, lentääkö talon katto ilmaan? Ja silti, kappale tuo älyttömästi lohtua. Meidät on tehty toisillemme mittatilaustyönä. Pysyn vierelläsi maailman tappiin asti. 

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä,

lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä,
viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton,
saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun,
voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata,
niin onko rakkaus, jonka rakensimme, tehty hiekkaan?
Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti,
polttaa koko pitäjän sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi? Mitäpä jos et aikuistu,
pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.
Mitäpä jos mä löydän toisen? Mitäpä jos se rakastuu ja
tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Tiedäthän, että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti.
Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.
Muistathan, että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.
Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä,
lentääkö se ilmaan?
Lentääkö se ilmaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan…?

Turhaan.
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Ehkä jotkut pelot ovatkin turhia, useimmat. Loppupeleissä on tosi vähän, mitä voimme itse tehdä. Elämä on mysteeri, jokaisella omanlaisensa. Ehkä turha pelätä tulevaa, koska sitä ei voi ennustaa. 

Hyvinvointi Mieli Raskaus ja synnytys Musiikki