Viimeinen kuulutus vauvanodottajien junaan

Aamulla pyörälenkillä mahaan sattui aivan hemmetisti. Kuvotti, yökötti, etoi. Hetken mietin, olenkohan tulossa kipeäksi.

Kunnes tajusin, että ei. Nyt on kp 25. Se mahanvääntely oli selvää menkkakipua. Jos yhtään kroppaani tunnen, menkat pärähtää käyntiin vuorokauden sisällä. 

Voi perse, oli eka ajatus. Ei sitten Letrozol tuonut meille raskautta. Tämä oli neljäs ja viimeinen kierto. 

Ei sillä, että olis missään vaiheessa tuntunutkaan siltä, että kropassa olis mitään raskautumisyritystäkään tapahtunut. Kaikkemme olemme kyllä tehneet. 

Ajatukset liikkuu väkisin tulevassa: Ehdinkö soittaa lapsettomuuspolille jo ennen joulua ja ilmoittaa, että meidät voi siirtää taas astetta toivottomampien tapausten ryhmään ja varata ajan seuraavaan hoidonsuunnittelukäyntiin. Mihin hoitomuotoon lääkäri päätyy? Mä toivoisin mahdollisimman tehokkaita ja järeitä keinoja, jotta olis edes jokin mahdollisuus. Miten mun kroppa reagoi pistettäviin hormoneihin? Sattuuko? Kestänkö? 

Lähteekö multa loppukin tukka? Mulla on aina ollut paksu ja vahva tukka, kauniskin. Kunnes näiden terojen, clomien ja letrojen nappailujen sivuvaikutuksena se ohentui puoleen. On kiva, kun kampaaja kysyy joka käynnillä, olenko raskaana, koska tukka on ohimoilta pelkkää haituvaa. 

Menetänkö viimeisetkin rippeet hyvästä ihosta? Samat lääkkeet on pahentaneet ruusufinnin naamassa potenssiin kymmenen. Voimistuuko vatsakivut vahvemmista, pistettävistä hormoneista? 

Entä miten mun mieli kestää? Vuoden ja yhdeksän kuukauden lapsettomuuspaska on jo ollut niin kova paikka, että oon sulkeutunut hirveästi. En pysty puhumaan lapsettomuudesta kenellekään. Miehelle yritän ajoittain, mutta vastaanotto on mitä on. 

Lenkillä sanoin miehelle, että ensi vuonna hän alkaa sitten piikittää mua, koska en ole vieläkään raskaana. Että mä en pysty, ja kärsin muutenkin kaikki fyysiset vaikutukset tästä meidän yhteisestä projektista. Ja mies siihen, että ei varmana pistä. Ja vaihtoi sujuvasti aihetta jääkiekkoon. 

Joka päivä mietin, jäänkö loppuelämäkseni katkeraksi akaksi, jolla ei ole elämässään mitään merkityksellistä sisältöä. Toki on rakas puoliso ja koira – mutta mitä muuta? Musta tuntuu, etten voi olla kokonainen enkä ehjä, jos meille ei suoda lasta. Toki rakastan miestäni sydämeni pohjasta, mutta haluaisin tarjota hänellekin mahdollisuuden kokea, miltä tuntuu, kun pieni ihminen sanoo häntä isäksi ja mua äidiksi. Tuleeko sitä päivää ikinä? 

Paljon kysymyksiä. Ei yhtäkään vastausta. Vähän, no paljon, ahistaa. 

Mä niin toivoin, että voisin antaa miehelleni ja vanhemmilleni joululahjaksi vauvauutisia. Toivoin koko sydämestäni. 

Toivo ei vain tällä kertaa riittänyt. 

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys

Tällaiseen Suomeen haluaisin lapseni syntyvän

Onnea, 98-vuotias rakas kotimaani Suomi! Syntymäpäivääsi juhlistetaan tänään kahdeksan asteen lämpötilassa ja sumupullosateessa. Silti ajattelen sinua lämmöllä ja valolla. 

Olen aina ollut suomalaisuudestani ylpeä. Olkoonkin, että meihin suomalaisiin liitetään ulkomailla joitakin mielikuvia, joita en allekirjoita. 

Minun Suomeni on sinivalkoinen, reilu ja oikeudenmukainen. Suomessani on suomalainen kulttuuri, johon kuuluu lähimmäisten kunnioittaminen, ihmisten arvostaminen ja koskemattomuus. Myös erilaisuuden ymmärtäminen, omia juuria unohtamatta. 

Vaikka haluaisin, en ole vieläkään äiti. Olen yrittänyt tulla sellaiseksi aivan tosissani vuoden ja kahdeksan kuukauden ajan. Se on melko pitkä aika. Jos ja kun saan kokea äitiyden ja vanhemmuuden, lupaan, etten ota niitä itsestäänselvyytenä vaan lahjana, ainutlaatuisena onnena. 

Jos saan iloita äitiydestä ja mieheni isyydestä, toivon, että lapsemme saa nauttia sellaisesta Suomesta, joka kotimaani on minulle aina ollut. 

Missä tahansa päin Suomea olen kulkenut, olen aina saanut ihailla mykistävän kaunista luontoa, vehreyttä, jylhyyttä, tiettyä karskiutta, valkoisuutta. Tuntureita ja vaaroja.

Rakastan suomalaisia vuodenaikoja. Olen kai kuin pikkulapsi itsekin: mieli tekee pysähtyä hipaisemaan kosteana tuoksuvaa sammalta, vesipisaraa, joka riippuu tummasta puunoksasta, astella jäätyneeseen vesilammikkoon ja kuunnella jään risahtavan vaelluskengän alla. 

Vaikka syksyllä ja talvella on useammin pilkkopimeää kuin valoisaa, ulkona uskaltaa lenkkeillä kuka tahansa yksin, vaikka keskellä metsää. Siellä olemme yhtä turvassa kuin kotonamme. 

Vaikka pidämme etäisyytemme vieraisiin ihmisiin, se ei tarkoita, että suhtautuisimme heihin vihamielisesti. Arvostamme vain omaa tilaamme. 

Toivon, että voin opettaa lapseni oikeudenmukaiseksi ja rehdiksi ihmiseksi, jonka arvot ovat kohdallaan. Joka erottaa oikean väärästä. Ja joka saa ja uskaltaa kulkea ulkona, juosta metsissä ja ihmetellä koivun rungossa säksättävää oravaa turvallisin mielin. Tietäen, että Suomi on turvallinen maa, jossa on hyvä elää. Ja ymmärtää oman itsensä merkityksen, tekojensa merkityksen siinä, millainen maasta tulee myös uusien sukupolvien asua. 

Tällaisia ajatuksia juhlapäivänä. Nyt sytyttämään ikkunalle kaksi kynttilää. Liekki palaa kaikkien heidän muistolleen, jotka tekivät tästä Pohjolan kolkasta Suomen: vaarilleni, joka kantoi sodissa sisuksiinsa sirpaloituneita kranaatinpaloja kuolemaansa asti; mummolleni, joka huolehti perheestä, lapsista, kotitilasta, kun puolisonsa taisteli henkensä ja terveytensä vaarantaen tehdäkseen tästä maasta paikan, jollainen se on vielä meidänkin elinaikanamme.

Rauhallista itsenäisyyspäivää! 

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Syvällistä