Yksivuotias heittäytyy levyksi lattialle ja hakkaa nyrkeillä laminaattia. Vessanpöntöllä hän hakkaa itseään palomieskirjalla päähän – kun äiti kieltää, hän hakkaa kovempaa.

Pesen lounaan jälkeen lapsen ruokailuvälineitä altaassa, kun taapero ottaa nyrkeillään lahkeestani kiinni ja ryhtyy kiskomaan housujani. Kun sanon, että äiti pesee nämä astiat nyt, odota vähän, äiti ei voi nyt ottaa sinua syliin, hän pyllähtää lattialle, alkaa huutaa ja itkeä minkä kymmenkiloisesta taaperokropasta lähtee. Yllättävän paljon ja kovaa ääntä. 

Tahtoikä? Minä ite -vaihe? Hampaita? Eroahdistus? Esiuhma? Varmaan kaikkia, varmuudella ainakin hampaita. Ikenestä on juuri puskenut esiin kaksi uutta puukonterävää naskalia. 

Lasken kymmeneen, sitten kahteenkymmeneen. Hengitän syvään. Katson ikkunasta, onpa ulkona rauhallista. Kotona raikuu taaperon huuto niin, että korvissa särisee. Koira on paennut kodinhoitohuoneeseen, enkä ihmettele. 

Rakas lapsukaisemme on ollut vastasyntyneestä asti suuritarpeinen vauva, joka kaipaa syliä, läheisyyttä ja lämpöä. Niitä hän on myös saanut, aina. Hän ei yleensä leiki itsekseen vaan kaipaa aikuisen läsnäoloa ja leikkikaveria. 

Nyt vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä hän on oppinut ilmaisemaan tunteitaan voimallisesti. Lapsellani on myös draaman tajua, toisinaan mielenilmauksilla selvästi tavoitellaan jotakin itselle mieluista asiaa. Esimerkiksi Talk-muruja lapsi söisi joka aterialla, ja kun niitä ei heru (hän tietää, missä pakettia säilytetään ja osaa näyttää sen), tulee kilarit. Muutamassa sekunnissa pienet kasvot ovat tomaatinväriset ja kyynelten kastelemat. 

Mutta tämän sarjan kiukustumisista ja harmistumisista päästään yli. 

Sitten taas on päiviä kuten tänään. Huono yö, paljon heräilyä, itkeskelyä, rauhattomuutta. Ja samaan henkeen alkava aamu, harmistusta, yleistä huonoa fiilistä, väsymystä ja kiukuttelua, eikä edes ulkoilu hyvien ystävien kanssa auta.

Kiukkumoodipäivät ovat rankkoja! Yritän olla menemättä mukaan taaperon raivoon, mutta joskus joku perkele lipsahtaa suusta tai käyn pyörittelemässä silmiäni toisessa huoneessa.

Joskus ei vain jaksa pysyä hyvällä tuulella, vaikka kuinka yrittäisi, jos lapsi kiukuttelee aamusta iltaan. 

Jokaisesta pienestäkin tiuskahduksesta lapselle tulee älyttömän paha mieli ja huono omatunto. En mä halua sanoa ikävästi tärkeimmälle ihmiselleni. En halua mennä mukaan lapsen tunnekuohuun, koska munhan se aikuinen pitää olla. Ja miksi sitten kuitenkin oma pinna välillä kiristyy, kitinä ja kärinä joskus ärsyttävät yli oman sietokyvyn? 

Pääasiassa pysyn kyllä tyynenä enkä pienestä hikeenny. Mutta omat rajani lapselle kilahtelun kanssa ovat aika tiukat: en koe, että siitä olisi tilanteeseen mitään hyötyä, jos minä aikuisena alan kiukutella kuin lapsi. Lapsi aistii kyllä vanhempansa ärtymyksen ja on pian vielä huonommalla tuulella. 

Niinpä lanseerasin tänä aamuna En hiilly raivoavalle taaperolle -päivän, jota aion viettää tästedes joka päivä. Kun omat kierrokset meinaavat kasvaa ja lapsen kiukuttelu ottaa pannuun, toistan itselleni, että lasken kymmeneen, vaikka sataan. Sanon ääneen lapselleni, että äitiä harmittaa, kun sä käyttäydyt noin. Että äiti hengittää nyt pari kertaa oikein syvää palleahengitystä ja kivoja ajatuksia sisään, niin sitten äiti on taas kivempi ja parempi äiti.

Mä. En. Hiilly. Raivoavalle. Taaperolle. En. En. En. 

Vaikka välillä on rankkaa ja vaikeaa ja ärsyttää. 

Uhman vuodet, täältä tullaan. Jos tässä on kasvun vuodet lapselle, on kyllä äidillekin. Eipä ole koskaan tällä tavalla mikää kasvattanut ihmisenä kuin pieni ihminen.

Miten teidän pienet taaperot ilmaisevat itseään ja tuntemuksiaan? Kiukkua aamusta iltaan, pelkkää aurinkoa vai vain kevyitä kilareita ja sitten taas hyvää fiilistä ja iloista pikkutaaperon elämää? 

Ja miten te vanhemmat psyykkaatte itsenne olemaan lähtemättä mukaan lapsen kiukutteluihin?