Pian hän on täällä

Enää pari päivää, ja saamme vauvan syliin. Iik ja vau!

Toki sektiopäivämääräpäätöksenkin jälkeen pientä suhaamista on ollut. Alkuviikosta sairaalan kätilö soitti: 

– Nyt on kuule sellainen juttu, että teidän kanssa samalle sektiopäivälle on tullut kaksi muutakin sektiota, joista toinen on kiireellinen. Teidän sektiopäivää pitää siis siirtää… 

Tietysti just meidän sektioaika on se, mitä siirretään. Tietysti. Ajankohtaa varatessa pari viikkoa sitten päivälle ei ollut tulossa muita sektioita. Sen ymmärrän, että kiireellinen ohittaa ns. kiireettömän, mutta miten se toinen sektiosynnyttäjä priorisoitiin meidän ohitse?

Raskausviikkojen lisääntyessä meidänkin kohdalla kasvaa koko ajan riski siitä, että synnytys käynnistyisikin spontaanisti (mitä ei toivota), mikä johtaisi kiireelliseen tai hätäsektioon. Puhumattakaan siitä, että alkuperäistä sektiopäivää varten oli järjestetty miehelle vapaata töistä, koiralle hoitaja jne. 

No, onneksi sektio siirtyi vain hippusen. Toivottavasti kukaan sairaalasta ei enää ennen tätä uutta aikaa soittele, ja saamme mennä synnyttämään silloin, kun on sovittu. Ihan koska henkinen kantti ja uudelleen järjestellyt miehen vapaat ja koiranhoitajat. 

Vekslauksesta viis. On kumma fiilis, miten näinä vikoina päivinä ennen vauvan syntymää aika ei kulu millään! En oikein ole voimieni tunnossa, öisin nukkuminen on jo tosi pätkittäistä ja vähäistä, joten päivät kuluvat nettiä silmäillessä ja torkkuen. Herkkujakin on tullut mässyteltyä aivan liikaa viimeisen viikon sisällä, kun en ole itsekseni jaksanut liiemmin poistua kotoa. 

Ja toisaalta yritän vimmatusti vältellä fyysisiä ponnistuksia, jotta ei vain alkaisi supistella ja etteivät sektiosuunnitelmat menisi uusiksi vaikkapa vesien menon vuoksi. Pitänee koputtaa puuta, että vauva ei yritä omatoimisyntymistä ennen sektiota! Kopkopkop.  

Niinpä tänäänkin lorvin aamupäivän tiiraten suoratoistopalveluita ja hörppien teetä. Iltapäivän agendalla on ollut parin tunnin päivänokoset koiran kanssa. Nyt sain sentään aikaiseksi käynnistää läppärin ja keittää sen yhden sallitun mukillisen kahvia. 

Ajatuksissa ei kirjaimellisesti pyöri mitään muuta kuin vauva, vauva, vauva. Ja vähän sektio ja siitä toipuminen, mutta enimmäkseen vauva. 

Miehen kanssa puheenaiheita ovat olleet viime päivinä: Millainenkohan tyyppi meidän vauva on? Onkohan sillä hyvä huumorintaju? Mitähän se ajattelee meidän typeristä vitseistä ja jutuista? Mitenköhän hoidamme jatkossa koiran iltalenkit? Pitää varmaan aikaistaa uloslähtemistä niin, että voimme hoitaa koiran lenkitykset jatkossakin koko perheen voimin. Siinähän se ipana varmaan väsähtää raikkaassa ulkoilmassa samalla kätevästi. 

Tykkääköhän se saunasta? Milloinkohan sen voi ensimmäistä kertaa ottaa mukaan löylyihin alimmalle lauteelle, vaikka omassa kylpyammeessaan lillutellen? Onkohan se hyvä nukkuja? Olisipa. Mitenköhän imetys lähtee käyntiin? 

Mitäs, jos vauvalle tulee lenkillä tai kauppareissulla nälkä tai vaippaan haiseva latinki. Kaivanko Prisman vihannesosastolla tissin esiin ja vauvan suuhun? Vai missä vauvalliset oikein ruokkivat lapsensa, kun mukula laittaa äänimerkkinsä ruokatilauksesta. Jännä, miten tähän ei ole tullut kiinnitettyä huomiota. En mä ole koskaan rekisteröinyt julkisilla paikoilla imettäjiä! Vai onko kaupoissa, kauppakeskuksissa tms. jotain imetyshuoneita? 

Miten paljon sille pitää pukea päälle?

Kauanko saamme pesiä ja opetella uutta arkea oman perheen kesken kotona, ennen kuin vauvaa ihastelemaan haluavat on pakko päästää katsomaan sitä?

Uskomatonta kyllä, ihmiset ovat yrittäneet varata aikoja sekä sairaalavierailuille että kotikäynneille HETI vauvan syntymän jälkeen. Kiva, että ollaan innoissaan, mutta toivoisin hienotunteisuutta ja tilaa uudelle perheelle tutustua ensin rauhassa itse tulokkaaseen ja sen hoitamiseen. Ja sektion jälkeen myös parantumisaikaa äidille. Jo vastasyntyneen sektiovauvan vastustuskyvynkin takia olisi hyvä, että vauvan luona ei ramppaisi juurikaan oman perheen ulkopuolisia, mikä ei tunnu menevän jakeluun läheskään kaikille. Mikä erikoisinta, osa on jopa suuttunut, kun olemme sanoneet, että opettelemme ensin uutta elämää oman pienen perheemme kesken ja kutsumme vieraita vauvaa katsomaan vasta sitten, kun meistä hyvältä tuntuu. 

Millaisiakohan päivämme vauvan kanssa ovat? Minkähän näköinen vauva on? Mitenköhän koira sopeutuu ipanaan? Miten pärjään miehen ensimmäisen isyysvapaapätkän jälkeen vauvan kanssa kahdestaan kotona? Entä, jos sille tulee jokin hätä, enkä tiedä, miten toimia? 

Jo viikon päästä lienemme saaneet alustavia vastauksia ainakin muutamiin mielessä pyöriviin kysymyksiin. Sillä jos kaikki menee hyvin ja suunnitelmien mukaan, vauva on reipas ja äitikin toipuu hyvin, viikon päästä olemme olleet koko konkkaronkka kotona jo useamman päivän. Sitä uutta, vauvallista elämää opettelemassa. <3