Viimeinen kuulutus vauvanodottajien junaan

Aamulla pyörälenkillä mahaan sattui aivan hemmetisti. Kuvotti, yökötti, etoi. Hetken mietin, olenkohan tulossa kipeäksi.

Kunnes tajusin, että ei. Nyt on kp 25. Se mahanvääntely oli selvää menkkakipua. Jos yhtään kroppaani tunnen, menkat pärähtää käyntiin vuorokauden sisällä. 

Voi perse, oli eka ajatus. Ei sitten Letrozol tuonut meille raskautta. Tämä oli neljäs ja viimeinen kierto. 

Ei sillä, että olis missään vaiheessa tuntunutkaan siltä, että kropassa olis mitään raskautumisyritystäkään tapahtunut. Kaikkemme olemme kyllä tehneet. 

Ajatukset liikkuu väkisin tulevassa: Ehdinkö soittaa lapsettomuuspolille jo ennen joulua ja ilmoittaa, että meidät voi siirtää taas astetta toivottomampien tapausten ryhmään ja varata ajan seuraavaan hoidonsuunnittelukäyntiin. Mihin hoitomuotoon lääkäri päätyy? Mä toivoisin mahdollisimman tehokkaita ja järeitä keinoja, jotta olis edes jokin mahdollisuus. Miten mun kroppa reagoi pistettäviin hormoneihin? Sattuuko? Kestänkö? 

Lähteekö multa loppukin tukka? Mulla on aina ollut paksu ja vahva tukka, kauniskin. Kunnes näiden terojen, clomien ja letrojen nappailujen sivuvaikutuksena se ohentui puoleen. On kiva, kun kampaaja kysyy joka käynnillä, olenko raskaana, koska tukka on ohimoilta pelkkää haituvaa. 

Menetänkö viimeisetkin rippeet hyvästä ihosta? Samat lääkkeet on pahentaneet ruusufinnin naamassa potenssiin kymmenen. Voimistuuko vatsakivut vahvemmista, pistettävistä hormoneista? 

Entä miten mun mieli kestää? Vuoden ja yhdeksän kuukauden lapsettomuuspaska on jo ollut niin kova paikka, että oon sulkeutunut hirveästi. En pysty puhumaan lapsettomuudesta kenellekään. Miehelle yritän ajoittain, mutta vastaanotto on mitä on. 

Lenkillä sanoin miehelle, että ensi vuonna hän alkaa sitten piikittää mua, koska en ole vieläkään raskaana. Että mä en pysty, ja kärsin muutenkin kaikki fyysiset vaikutukset tästä meidän yhteisestä projektista. Ja mies siihen, että ei varmana pistä. Ja vaihtoi sujuvasti aihetta jääkiekkoon. 

Joka päivä mietin, jäänkö loppuelämäkseni katkeraksi akaksi, jolla ei ole elämässään mitään merkityksellistä sisältöä. Toki on rakas puoliso ja koira – mutta mitä muuta? Musta tuntuu, etten voi olla kokonainen enkä ehjä, jos meille ei suoda lasta. Toki rakastan miestäni sydämeni pohjasta, mutta haluaisin tarjota hänellekin mahdollisuuden kokea, miltä tuntuu, kun pieni ihminen sanoo häntä isäksi ja mua äidiksi. Tuleeko sitä päivää ikinä? 

Paljon kysymyksiä. Ei yhtäkään vastausta. Vähän, no paljon, ahistaa. 

Mä niin toivoin, että voisin antaa miehelleni ja vanhemmilleni joululahjaksi vauvauutisia. Toivoin koko sydämestäni. 

Toivo ei vain tällä kertaa riittänyt.