Työkaveri kysyi tänään, että joko meillä on paljon tavaroita hankittuna vauvaa varten ja lastenhuone kunnossa. Vastasin kieltävästi ja jatkoin töitäni, mutta jäin miettimään asiaa.

Meillä ei tosiaankaan ole vauvaa varten vielä mitään. Vierashuone, joka on siis jollain aikataululla tarkoitus muuttaa lastenhuoneeksi, toimii edelleen pääasiassa pyykinkuivatushuoneena. Päässäni olen ajatellut joitain juttuja joita tarvitaan ja hiukan miettinyt sitä miten makuuhuone pitäisi järjestää, mutta siinäpä se.

Sitten jäin miettimään sitä, kuinka epätodelliselta tämä kaikki vielä tuntuu. Minulla ei ole ollut pahoinvointia ollenkaan, eivätkä fyysiset muutokset ole vielä niin suuria, että niitä jatkuvasti edes muistaisi. Töissä suunnitellaan jo ensi syksyä, johon naureskellen totean, että ei koske minua, mutta ihan todella en pysty edes käsittämään sitä, että ensi syksynä ei ihan oikeasti enää tarvitse mennä töihin.

Mietin kumpi on syy ja kumpi on seuraus; tuntuuko kaikki niin epätodelliselta siksi, ettei meillä ole vielä mitään vauvantavaroita, vai eikö meillä ole mitään vauvantavaroita siksi, että kaikki tuntuu niin epätodelliseta?

Meillä ei kummallakaan ole vielä intoa selailla nettiä tai kierrellä kauppoja etsien niitä täydellisiä vaunuja/sänkyä/vaatteita/jne. Muutamat tutut ovat heti uutisen kuultuaan kertoneet, että heillä on sitä ja tätä ja tuota myytäväksi, lainattavaksi tai lahjoitettavaksi. Tarjoajille olen vain todennut, että palataan asiaan myöhemmin, haluan ensin katsella itse. Luotan kuitenkin vielä siihen, että sekin aika tulee, kun haluan katsella itse.

Mies tuossa selän takana totesi, että ei meidän hänen mielestään vielä edes kuulu ostella vauvantavaroita. Laskettu aikahan meillä on lokakuun puolessavälissä, ja olen kyllä Miehen kanssa samaa mieltä. Ehtiihän sitä.

Tänään ostin sentään oikeastaan ensimmäisen raskaustavaran, nimittäin rasvaa, jonka pitäisi ehkäistä raskausarpia. Tehosta en tiedä, mutta ainakin tämä tuoksuu hyvältä.

En muista oliko se silloin, kun päätimme jättää ehkäisyn pois, vai silloin, kun raskaustesti näytti plussaa, mutta joka tapauksessa Mies totesi, että siitä et sitten bloggaa.

Enkä blogannut. Aina välillä ajattelin, että pitäisi kysyä Mieheltä, että saisinko kuitenkin, edes vähän. Varsinkin sen jälkeen, kun tiedosta tuli julkista.

Vanha blogini ei muutamasta yrityksestä huolimatta enää ottanut tulta alleen, se tuntui jotenkin eletyltä ajalta. En halunnut kirjoittaa sinne enää mitään, varsinkaan tästä asiasta. En kuitenkaan halunnut poistaa vanhaa blogia, jos vaikka joku haluaisi joskus lukea, mitä olen joskus aikaisemmin kirjoittanut. Ehkä vielä itsekin haluan lukea vanhoja juttuja nähdäkseni kehitykseni.

Mietin myös kokonaan uuden nimimerkin luomista, mutta en halunnut sitäkään. Niinpä pyörittelin tätä dilemmaa päässäni aina silloin tällöin: vanhaa blogia en halua jatkaa, ja aihe, josta minulla ehkä olisi jotain sanottavaa, on kielletty. Kuitenkin koko ajan takaraivossa oli ajatus siitä, että haluan kirjoittaa.

Kirjoittamisen tarve vyöryi yli viikonloppuna, kun olin yksin kotona. Lueskelin aikani kuluksi muita blogeja, ja yhtäkkiä se iski. Pakko päästä kirjoittamaan. Pakko päästä aloittamaan uusi blogi näille uusille ajatuksille.

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut wordiin. Yritin soittaa Miehelle jokin aika sitten ihan muista asioista, mutta puhelin oli jo pois päältä. Hän on siis jo matkalla kotiinpäin, mutta tänään emme ehdi nähdä. Huomenna kysyn häneltä, saanko blogata meidän vauvastamme.

*Ja niinhän siinä sitten kävi, että lupa heltisi, joten tervetuloa seuraamaan matkaamme tuntemattomaan!*