Päivänä jona pelkään huutavani

olen todella kiltti ja rauhallinen. edes koti oloissa en pahemmin raivostu ja huuda. kuitenkin silloin tällöin tulee olo että, tuntuu etten pysty pidättämään huudon ja raivon voimaa sisälläni. se saattaa tulla ihan yhtäkkiä, ilman mitään syytä.  En siis kuitenkaan huuda, koska usein se tapahtuu koulussa, kesken ihan normaalin tunnin.  Raivon tunteen jälkeen tunnen oloni surkeaksi ja pieneksi, teksisi mieli itkeä. Kuitenkin olen piilottanut hyvin tunteeni ja hymyillyt vain. Ihmiset eivät helposti uskoisi millaiset tunteet minulla on sisälläni =)  Tänään oli juuri tuollainen päivä, mutta kiukun tunne laantui viimeisellä tunnilla. Eräs luokamme ei mikään niin ystävällisin poika ojensi minulle työskentely takin. Ja ihan ystävällisesti, hymyilin ja kiitin. se sai mut jotenkin hyvälle tuulelle. kun ajattelee että miten niin olemattomasta asiasta päivä paranee, niin saa kyllä olla onnellinen.  Ehkä hyvään mieleen ei tarvita muutakuin ripaus tahatonta ja luonnollista yställisyyttä?  Ehkä pienikin ele kohteliaisuudesta voi saadakkin päivän muuttumaa  elinvoimaiseksi ja kevyeksi?