Pienen pieni pähkinä

Mä en nyt oikein tiedä edes mistä aloittaisin.
Tapahtuu niin paljon, että en ehdi kaikkea käsittelemään pienessä mielessäni. Vaikeeta olla, kun ei tiedä miten pitäisi olla ja mitä ajatella. Jos vaikka aloitetaan ongelmasta numero yksi.
Vaikeeta arvata mistä on kyse?

Mies.

Mä olin niin satavarma, että tää on nyt se oikea. Just oikean näköinen, oikean oloinen ja ai että miten se kohtelee mua ja mun tyttöä. En voisi kuvitella parempaa. Kaikissa meissähän on tietenkin vikansa, niin myöskin hänessä. Mutta kaiken kaikkiaan ihanin ihminen kenet olen koskaan tavannut. Myöskin paras ystävä.
Ainoa mies, kenet olen eron jälkeen tuonut tyttäreni eteen tai edes kotiini. Kaikki oli vaan niin luontevaa hänen kanssa.

Yhdessä olemme olleet vähän yli vuoden.  Hänen 5kk työprojektia toisella paikkakunnalla lukuunottamatta olemme asuneet alusta asti yhdessä. Olleet kokoajan yhdessä.
Nyt tietysti herää se kysymys että mitä mä valitan?

Noh, hän sivulauseessa ilmoitti että lähtee toiselle puolen suomea töihin vuodeksi kahden kuukauden päästä. Välissämme olisi 600 kilometriä. Vuoden ajan. Aijai. Sanoin heti kättelyssä, että minusta ei ole siihen. Erossa olemiseen ja tapailuun silloin tällöin.

Oli henkisesti eräittäin rankkaa olla erossa tuo hänen viimeisin projekti. Nähdä kerran kuussa, joskus kaksi. Sanoi ettei lähde enään koskaan pois pitkäksi aikaa. Toisin kävi.

Hän vieraantuisi tyttärestäni täysin, juuri kun tyttöni on hyväksynyt täysin sen, että hän on osa meidän perhettä.  Minua ärsyttää suunnattomasti ettei hänen kanssaan voi saada mitään pysyvää. Hän on tottunut elämään matkalaukkuelämää. Minä en. Heti, kun meidän arki näyttää parhaat puolensa ja yhteinen elämä on muutenkin rentoa, mukavaa ja ihanaa niin lyödään päin kasvoja.

Pyysi meitä tytön kanssa mukaan.

Pitäisikö laittaa koko oma ja tytön elämä mullinmallin miehen ja yhden vuoden takia?