Luopumisen tuska

Jos aioin johonkin toiselle puolen suomea muuttaa, niin mun on pakko luopua jostain! 

Kamalaa. 

Kaikki ei mahdu mukaan. 

Eilen guuglailin tässä lähellä olevia itsepalvelukirppiksiä. Ajattelin aloittaa sieltä tämän muuttokuorman keventämisen ja toivottavasti myös ansaita muutaman sentin, koska kaikki ylimääräinen on nyt enemmän kuin tarpeen. 

Mutta. 

En osaa luopua mistään. Omasta. Tytön vaatteista, leluista ja kirjoista osaan luopua. Ei ongelmaa. 

Laukuistani en pysty vain luopumaan. En ole luopunut yhdestäkään laukustani ikinä. Olen keräillyt niitä kaappiin jo 15-vuotta. Muistan vielä mikä oli ensimmäinen laukkuni. Muistan missä bileissä mikäkin laukku on käynyt. Tai mikä laukku on ollut missäkin työpaikassa mukanani.

Kai naisella on oikeus laukkuihinsa ilman, että pitää puolustaa niitä jokaista erikseen? Mitä sitten jos ne vievät eteisen kaiken kaappitilan? Ei niitä voi yksin laittaa kärsimään ja homehtumaan kellariin. Niillä on oikeus roikkua hengarissa ja näyttää kauniilta. 

Ja sitten vaatteet. Käyn puolen vuoden välein vaatekaappini läpi mentaliteetilla ”nyt mä heitän kaikki turhat pois.” 

Arvatkaa vaan oonko vieläkään heittänyt? En. 

En vaan osaa katkaista napanuoraa niihin rätteihin. Ajattelen, että tää voi vielä joskus olla taas IN! Tai ”aaaww, mä muistan kun mulla oli tää päällä, kun olin Jorma-Petterin kanssa ekoilla treffeilla.”  

Joten mitä mä sitten sinne kirppikselle vien? Lastenvaatteet menee kyllä aina kaupaksi. Ja kirjat. Mutta enhän mä halua niistäkään luopua, mitä mä sitten laitan täytteeksi kirjahyllyyn? 

Pitää kyllä ensin käydä itse siellä kirpputorilla katsastamassa millasta kamaa muut myy, millaista porukkaa käy ostoksilla ja millanen fiilis siellä on. 

Viikon pöytävuokra ei ole kuin 23 euroa,  joten vahva usko on siihen että omani saan pois ja pääsen muutamasta rojusta eroon. 

Wish me luck :)