Päätöksiä

Mies tuli eilen kotiin reissuiltaan ja pääsimme  keskustelemaan kasvotusten meidän mahdollisesta hänen mukaansa lähdöstä.

Paperilla kaikki näyttäisi onnistuvan, mutta todellisuus paljastuu vasta kyllä perillä. Itse pähkäilen vaan sitä miten pääsen siellä liikkumaan. En omista ajokorttia ja siellä se olisi aikalailla välttämätön. Onhan siellä tietysti jonkinlainen joukkoliikenne. En haluaisi olla riippuvainen miehestä ja hänen kyydityksistään. Tytön esikoulu mietityttää, kun paikat haettiin jo talvella. Rahallisesti uskon että pärjäämme. Ei ole menojakaan siinä määrin mitä pääkaupunkiseudulla. Mitäs jos en saakkaan töitä?

Entä mitä tapahtuu, kun miehen työt siellä on ohi? Olen saanut rakennettua elämän sinne ja mies lähtee taas tienpäälle.

Kun näitä asioita eilen ääneen puhui niin kyllä tuli mieleen että onko tässä mitään järkeä?

Saisin kyllä kaipaamaani vapautta.  Aikaa miettiä mitä haluan elämässäni tehdä ja tehdä asioita mitä ei tämän hetkisessä elämäntilanteessa ehdi tehdä.

Kysyin mieheltä pystyisikö hän elämään kaukosuhteessa vuoden, pahimmillaan jopa kaksi vuotta. Pystyisi. Ei pitäisi siitä, mutta pystyisi.

Miksi minä en pysty?

Olenko jotenkin epäreilu, kun asetan meidät molemmat näin ison elämänmuutoksen eteen? Vai ajattelenko asiat vain liian monen mutkan kautta niinkuin mies väittää?