Sadetta

Ja kun pilvet repesivät pohjastaan, hänen itkunsa oli lähes lempeää. Kuin kesäsade, katon lommoisen pellin kolina. Eikä hänessä silloin ollut mitään täydellistä, vain ne lempeät pisarat, jotka hajosivat paitasi helmoihin. Silloin häntä oli niin paljon helpompi rakastaa, ottaa lähelle ja pitää omanaan.

Vaikka varmasti tiesitkin, ettet sinä oikeasti voi. Niin kuin et voinut pitää niitäkään lapsuutesi kesiä, joina valvoit yöttömiä öitä vain, koska tiesit niiden katoavan. ”Ei meistä kukaan pysty kantamaan toisen ääretöntä rakkautta”, hän kuiskasi. Ja sade yltyi jälleen.
 

Kommentit (3)
  1. Hieno teksti!

    Onnenmurusia päivääsi!

    1. Kiitos haasteesta! Pitääpäs taas aktivoitua ja vastailla 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *