Aikamatka
La Epoca on alueella, jossa ei turisteja näy. Ranskalais-amerikkalainen muusikko, johon tutustuin eräissä kattoterassijuhlissa, suositteli vierailua tähän pieneen parturi-kahvilaan. Kyllä, parturi-kahvilaan. Torstaisin ja perjantaisin klo 16.30 alkaen paikka täyttyy iloisista vanhuksista, jotka esittävät tangoa ja muuta kansanmusiikkia toisilleen. Olin ymmärtänyt, että kyseessä on konsertti, mutta ei – tämä on ennemminkin (yhteis-)laulutapahtuma. Upeaa.
Parituntisen musiikkihetken aikana oven yläpuolella oleva kello kilahtaa silloin tällöin jonkun astuessa sisään tai ulos. Näin tapahtuessa katseeni siirtyy ovesta jättimäiseen puiseen seinäkelloon, joka kerta toisensa jälkeen on kuuttatoista vaille kymmenen. Aika on täällä pysähtynyt ja nyt ollaan jääty monen vuosikymmenen taakse. Pikkuinen paikka on kuin museo, jossa joka ikisellä pienellä esineellä ja yksityiskohdalla on oma paikkansa. Krumeluuristi koristellun valkoisen katon alla iso huone on jaettu kahteen tilaan. Toisella puolella kahdessa antiikkisen näköisessä tuolissa tyylikkäät miehet istuvat kahden rauhallisen parturin viimeistelyssä. Mahtavatkohan he napsutella saksilla musiikin tahtiin? Astuessani sisään kahden ystäväni kanssa toinen kulta-mustaan liiviin pukeutuneista partureista rientää kysymään, olemmeko tulleet hiustenleikkuuseen. Pudistamme päätämme ja istumme viimeiseen vapaana olevaan pöytään kahvilan puolelle.
Koko tilaa ympäröi korkeat, huoneen korkuiset puiset vitriinit, jotka ovat täynnä vanhoja lasipulloja, pahvisia saippuapakkauksia ja kampoja. Keskellä tilaa on valtava puinen puhelinkoppi. Kapea kahvilatila on täynnä pieniä marmorisia pyöreitä pöytiä, joiden ympärillä tyylikkäästi pukeutuneet 70-80-vuotiaat vanhukset hypistelevät vihkojaan, joihin on kirjoitettu suurella käsialla laulujen sanoja. Pöytien takana suuren pianon ja fonografien edessä valkohiuksinen mies soittaa kitaraa. Ei nuotteja – hän osaa kaikki kappaleet. Vuorotellen jokainen kahvilassa istuva asiakas astuu kitaristin viereen tulkitsemaan mikrofoniin valitsemansa kappaleet. Meiltäkin heti istuttuamme kysytään ’laulatteko?’ ja minua harmittaa, etten osaa kunnolla ulkoa yhtäkään suomalaista tangoa.
Tuijotan haltioituneena edessäni istuvaa isokorvakoruista naista, joka tuntuu tuntevan kaikkien laulujen sanat. Hän paukuttaa välillä rytmikkäästi kättään pientä pöytää vasten niin, että lusikat kilisevät kahvikupin reunaa vasten. Kun katseemme kohtaavat, hän yhtyy lauluun ja tuntuu osoittavan sanoja minulle. ’Olet suloinen’, hän ehkä viittoo. ”Emme ole mitään ammattilaisia, tämä on vain harrastus”, joku huikkaa meille laulujen lomassa. Ja juuri siksi kokemus on meille niin uskomaton. Kaikki on aitoa ja epätäydellistä – ja siksi niin täydellistä.
(Lisäys: Tilaisuuden lopuksi jokaikinen vanhus tulee juttelemaan meille ja kiittämään siitä, että olimme tulleet paikalle. Annettuamme kymmenisen poskipusua tiiviiseen tahtiin, paikka yht’äkkiä hiljenee ja jäämme ystävieni kanssa ihmeissämme seisomaan keskelle huonetta.)
Ks. Peluqueria La Epoca, Guayaquil 877