Huhtikuun alussa linja-auto kurvaa aamuvarhaisella Montevideon bussiasemalle tuoden mukanaan hyvän tuulahduksen naapurimaasta. Matkaseurani viimein saavuttua tangontäyteinen hostellielämäni loppuu  ja vaihtuu kuukauden mittaiseen seikkailuun halki Etelä-Brasilian. Määränpäänä Rio de Janeirossa sijaitseva boheemi hostelli, jossa on määrä aloittaa vapaaehtoistyöt  toukokuun alussa.

Florianópolis

Turkoosi meri kimaltelee timanttien lailla auringon nuollessa sen pintaa. Lähempänä rantaa meren valkoiset aallot vyöryvät pitkän matkan silottaen äsken hiekkaan painuneet jalanjälkeni. Värikkäät caipirinhakärryt kulkevat hitaasti ohitsemme ja hetkeksi korvani täyttyvät brasilialaisella funkilla. Muoviset mukit roikkuvat kärryn katosta heiluen iloisesti sen edetessä pitkin rantaviivaa. Ostamme yhden caipirinhan kiiwillä, toisen maracujalla. Juoma on kuitenkin petollinen, sillä  se näytttää mojitolta mutta ei ole lainkaan yhtä raikas ja mieto. Opin paljon myöhemmin cocktailin sisältävän käytännössä pelkkää cachaça-viinaa ja siksi ei ole ihme, että nyt cocktailit jäävät paahtavassa auringossa osin juomatta. Ostan tilalle vastapuristettua raikkaan makeaa ananasmehua, johon rakastun lähtemättömästi.

Olen pakahtua, sillä kaikesta tästä haaveilin jo tammikuussa 2018 sulloessani Helsingissä bikineitä täyteen rinkkaani. Niille oli kuitenkin seitsemän kuukauden reissun aikana käyttöä vain muutaman päivän ajan kun taas vaelluskengät, suhisevat housut ja villapaita olivat  vakiovarustustani. Viime vuonna palelin milloin Patagoniassa, Chiloen saarella, Boliviassa tai Cuscossa. Nyt vihdoin upotan varpaani sileään hiekkaan ja kihertelen ääneen. Tätä on odotettu.

Ilhabela

Pääsiäissunnuntaina lähdemme hostellilta niin aikaisin, että meidän on ostettava aamupala bussipysäkin viereisestä kioskista. Pyöreän juustoleivän, pão de queijon, ja guaraná-hedelmästä valmistetun limun kombosta on nopeasti tullut niin tärkeä osa viikottaista ruokavaliotamme, että Josuén mukaan  meille lahjoitetaan pian Brasilian kansalaisuus. Istumme lähes yksin keltaisessa bussissa, joka mutkittelee yli puoli tuntia kauniin saaren hiljaiseen eteläosaan.

Usean tunnin vaellus alkoi mielestäni aikaisin, mutta jo kymmeneltä aamulla paitani tippuu hikeä kavutessamme pitkää mäkeä ylös hiostavassa kuumuudessa. Patikointia on jäljellä oli kaksi tuntia ja alan epäillä omaa jaksamistani. Saaren spesiaalihyttysten tuskalliset puremat tuntuvat lisääntyneen, vaikka olen valellut ihoni niitä karkottavalla sitronellaöljyllä. Saarella on yli 300 vesiputousta, joista yksi osuu reitillemme juuri, kun vaellus alkaa tuntua huonolta idealta. Kastan jalkani varovasti viileään veteen ja huokaisen onnellisena. Heitän vaatteni pikaisesti pienen kiven päälle ja pulahdan raikkaaseen jokeen, joka huuhtoo hikeni ja väsymykseni pois. Valuvan veden ääni on uskomattoman rauhoittava ja voimaannuttava samaan aikaan. Voisin kuunnnella sitä ikuisuuden.

(Kuva: Vesiputous Ilhabelalla)

Vaellus päättyy kauniille hiljaiselle rannalle, jossa riisun kiireesti painavat kengät jalastani. Haluan hiekan hivelevän väsyneitä jalkapohjiani. Neuvottelemme ruskettuneen paikallisen vanhan miehen kanssa itsellemme venekyydin takaisin kylään muutaman tunnin päästä ennen kuin kaadumme aurinkotuoleille viileän tuoremehukannun kanssa.

Hiukan ennen sovittua lähtöaikaa mies koputtaa meitä olalle varmistaakseen paikan, jonne veneen tulisi meidät viedä. Mies tuoksahtaa juhlalta ja vanha alkolainen minussa alkaa puntaroida matkan turvallisuutta.  Se osoittautuu kuitenkin turhaksi, sillä pian paatin kapteeni auttaa meidät istumaan paikoillemme toisen miehen kumarrellessa kiitokseksi rannalla. “Palatkaa pian!” hän huutelee.

Kapteeni sujauttaa pelastusliivin peppuni alle pehmusteeksi ja pian iskeydymme jatkuvalla tahdilla keinuvia aaltoja vasten. Istun kapteenin vieressä ja totean ainoan yhteisen kielemme olevan portugali. Hän puhuu lähes lakkaamatta kertoen saaren nähtävyyksistä. En ymmärrä juuri mitään, mutta nyökkäilen kiihkeästi ja toistelen muutamaa sanaa, jotka saan napattua tuulen ja moottorin pauheen seasta. Ainakin luulen oppivani, että kuuluisan saippuaoopperan tähti asuu  vihreässä talossa, merenpohjassa makaava sukellusvene ruostuisi nopeammin maalla ja että korkean vuoren huippua kutsutaaan papukaijan nokaksi. Veneemme ympärillä vesi muuttuu hiljalleen vaaleanpunaiseksi.

Ilha Grande

Ilha granden saari ei ole kaukana Rio de Janeirosta ja siksi sen rauhallisuus ja turvallisuus yllättää. Saarella ei ole autoja ja monille rannoille pääsee vain patikoimalla tai paikallisen venetaxin kyydissä. Olemme päivällä kävelleet kolme tuntia mäkiä ylös ja alas päätyen kahden kauniin rantapysäkin jälkeen rannalle, jota pidetään yhtenä Brasilian kauneimmista. Sen hieno hiekka nirskuu jalkojen alla ja jatkuu kaukana edessämme. Brasilialaisessa meressä uiminen on taivaallista, koska vesi on sopivan lämmintä eikä energiani mene meduusoja pakoillessa. Täällä niitä ei ole. Auringon laskiessa pariskunnat ympärillämme nousevat hitaasti vilteiltään ja vaeltavat kohti viereisen rannan veneitä. Me jäämme.

Soitamme ukulelea ja syömme lämmenneitä eväitä pimenevällä rannalla, jota edes kuu ei valaise. Milky way loistaa yläpuolellamme kirkkaana ja tunnistan sen vasemmalla puolella tutun etelä risti -konstellaation. Nukahdamme voimakkaiden aaltojen pauhun ja viidakon eläinten sirkutuksen taustaääniin pehmeälle hiekalla. Heräilen pitkin yötä ja ihmettelen ehkä elämäni ensimmäistä kertaa maapallon liikettä, kun joka kerta tähtikuviot ovat vaihtaneet paikkaa radikaalisti. Aamuyöstä kirkas kuu ilmestyy jostakin ja muuttaa koko rannan hopeiseksi.

(Kuva: Ranta Ilhabelalla)