Ikävä

Koti-ikävä.

Tulihan se. Muistan, kun stressasin sitä, ettei sitä ollut. Melkein huono omatunto siitä, että nautin niin paljon.

Nyt se tuli yllättäen limalaisessa kirjakaupassa, kun ensimmäinen koskettamani kirja oli vahingossa Paasilinna. Nyt oloa on vaikea saada pois. En ehkä haluakaan. Etelä-Amerikka on täynnä aurinkoa, hymyjä,  kohteliaita poskipusuja, calypsoa ja värikkäitä koktaileja. Minä olen suomalainen ja tarvitsen välillä melankolisia sointuja, raikasta merituulta ja harmaita aaltoja. 

Hopeat aallot lyövät voimakkaasti kiveä vasten, jolla seison. Ja tuijotan kaukaisuuteen. Rantaviivaa pitkin pystyn seuraamaan hetken katseellani korkeita kerrostaloja, mutta pian sumu verhoaa niitä kuin usvainen kaapu. Selkäni takana äänekäs autotie ikään kuin eristää minut iloisen vilkkaasta kaupungista tänne merelle. Kuulen vain autotien tasaisen hurinan ja aaltojen rauhallisen pauhun. Aaltojen välissä näkyy mustia pieneiä pilkkuja, rohkeita surffaajia märkäpuvuissaan. Kylmä vesi ei houkuttele minua yhtään, vaikka veden väri on rauhoittava. Muiden mielestä ehkä ruma harmaa on silmissäni raikas ja rauhoittava hopea.

Ikävä takaisin Etelä-Amerikkaan.

Vaikka täällähän minä vielä. Silti nyt tuntuu siltä kuin jäljellä olevat viikot valuisivat käsieni lävitse nopeasti kuin kuiva sileä hiekka. En halua lähteä.

Lima