Vaellus

Yö

 

Lähtöä edeltävänä yönä Hanna ei saa nukuttua, kun altitude sickness -oireet iskevät yllättäen. Mietimme tosissamme, uskaltaako viiden päivän retkelle lähteä ollenkaan. Silti neljältä aamulla kävelemme hiljaisen oppaan perässä Cuscon kylmiä pikkukatuja pitkin sisälle uniseen bussiin.

 

Ensimmäinen

 

Viisi kiloa. Pienet reput asetetaan vuoronperään katosta roikkuvaan vaakaan, suureen raidalliseen pussiin, narulla kiinni muulin selkään. Ruben ja Henry, paikallinen opasparimme, johon tulemme muutamassa päivässä kovin kiintymään, vilauttaa meille ensimmäisen rohkaisevan hymynsä ja astumme bussiin.

 

Kapea mutkitteleva tie kapuaa yhä ylemmäs vuorenrinnettä ja edessä ajava bussi suihkuttaa hiekkapilviä näkökenttäämme. Bussi keinuu puolelta toiselle ja näen ikkunasta äkkijyrkän pudotuksen kauas alas. Kuskiin on nyt luotettava.

 

“Tämä on nyt teidän perheenne seuraavat viisi päivää”, Ruben toteaa ja mutristaa huuliaan mietteliäästi. Olemme mielestämme omaperäisiä päätyessämme vallan harmonisesti 15-henkisen ryhmämme nimeen: Sexy Llamas.

 

Helpolta tuntuvan kävelyosuuden jälkeen lämmin alkukeitto maistuu taivaalliselle kirkkaine liemineen ja koriantereineen. Emme vielä tiedä, että lähes samaa tullaan tarjoamaan illallisella. Ja kolmena seuraavana päivänä lounaalla ja illallisella. Pöydän ympärillä istuu brasilialaisia, englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, australialaisia, suomalaisia, irlantilaisia, kanadalaisia. Ympärillämme leijuu heti buena onda, hyvät aallot.

 

Toinen

 

Kokkimme koputtaa kankaiseen oveen, sanoo jotakin quechuaksi ja työntää kolme höyryävää kokateetä pimeään telttaamme. Hanna on nukkunut yön onnettomasti, sillä toinen matkatoimistosta vuokraamamme makuupussi on liian ohut hyytävään telttayöhön 4000 metrissä. Minä olen nukkunut koko yön kuin pieni kissanpentu ylläni lähes kaikki mukanani tuomat vaatteet.

 

Aamuaurinko värjää laaksoamme ympäröivät vuorenhuiput vaaleanpunaisiksi. Jalkani ovat hiukan väsyneet edellisen iltapäivän uuvuttavasta kapuamisesta kirkkaalle laguunille, joka vaihtaa väriä katsojan vaihtaessa paikkaa joko ylemmäs tai alemmas. Hersyvä englantilainen ojentaa minulle toisen kävelykeppinsä, kun aloitamme kolmetuntisen nousun kohti Salkantay-vuorta.

 

Jatkuva napostelu on välttämätöntä rankalla vaelluksella. Sen opin laahustaessani lähes viimeisenä levähdyspaikalle ennen viimeistä tiukkaa nousua. “Ricca, Ricca, Ricca”, kuulen herttaisten uusien ystävieni huutavan. En pysty ottamaan enää yhtään hitaampia askelia, mutta silti sydämeni tuntuu paukuttavan  ulos rinnastani. Hymyilen väkisin huijatakseni hyväuskoisia aivojani ja toistan uudelleen ja uudelleen pääni sisällä “sinä nautit tästä”.

 

Huipulla olo on hurmioinen. Valkohuippuiset vuoret kohoavat joka suunnassa, viileä tuuli kutittaa korvia. Nyt sitten 6 tuntia alas.

 

Leiripaikan kuuma suihku on maksullinen, joten ryhmämme kollektiivinen päätös on haista pahalle ja laittaa rahat olueeseen. Tähtitaivas ei ole ehkä koskaan näyttänyt yhtä kauniilta.

 

 

Aamuinen näkymä toisena vaelluspäivänä

 

Kolmas

 

Eilisen 22 kilometrin jälkeen aamukävelymme tuntuu yhtä lyhyeltä kuin Rubenin pinna edellisenä iltana. Joku oli tarjonnut toiselle oppaallemme Henrylle kaksi olutta, minkä jälkeen hän vitsaili ja keinui kuin päiväkotini lapset. Hersyvä naurumme vaihtui pian pelkoon siitä, että hän saisi potkut.

 

Kolmantena päivänä matka alas viidakkoon jatkuu onneksi täydellä kokoonpanolla iloisissa tunnelmissa. Tauolla ostamme pienestä kojusta jumalaisia avokadoleipiä ja pyöreitä hedelmiä, joiden nimeä en muista.

 

Lounas valtavien banaanipuiden ympäröimässä majassa, mehua, hedelmiä,guacamolea, nachoja, riisiä, salaattia, kasviksia. Koko iltapäivä ihanissa eri asteisessa kuumissa lähteissä, ilta ja yö villiä juhlintaa leiripaikalla.

 

Muut ryhmät istuvat nuotion ääressä siemailemassa hiljaa olutta, kun taas useasta Laamastamme kuoriutuu ulos vastustamaton tanssija. Ryhmähaleja, puheita, inkashottitarjottimia, peruukkeja, yhteislaulua penkillä. Yksikään ryhmämme jäsenistä ei puutu.

 

Neljäs

 

“Ruben, ollaanko jo perillä?” kysymme, kun aamulla matkaa on kuljettu kirjaimellisesti 20 metriä. Rubenin suupieli kohoaa aavistuksen ylös: “Enää 22 kilometriä.”

 

Meillä olisi ollut mahdollisuus puolittaa päivän kävelyt osallistumalla aamun Zipline-aktiviteettiin, jossa valutaan vaijeria pitkin rastilta toiselle. Yksimielinen jurymme äänesti kuitenkin aamiaispöydässä pitkän, yksitoikkoisen kävelyn puolesta. Tännehän tultiin kävelemään, perkele!

 

Kuuma tasainen hiekkatie, joka ei tunnu vievän minnekään. Ohitse ajavat autot sylkevät keukoihimme kuivaa hiekkapölyä. Tylsää. Onneksi siskolla on paljon asiaa – ehkä parannamme hiukan maailmaa ikuisuudelta tuntuvan kävelyn aikana.

 

Vihdoin, vihdoin illalla laahustamme Machu Picchun naapurikylään, Aguas calientesiin (=kuumat vedet), jossa ironisesti ei kaikilla ryhmäläisillämme ole kuumaa vettä suihkussa. Wifi, sänky, kahvi, leivos, pankkiautomaatti. Hävettää, kuinka nopeasti tuli ikävä.

 

Viimeinen illallinen ei saa ansaitsemaansa arvokkuutta, kun nuokumme puolikuolleina tuoleillamme. Ruben nousee viimeisen kerran ylös ohjeistaakseen meitä seuraavan päivän koitokseen. Mutta, viereisen pöydän ärsyttävän iloinen ihmisjoukko jutustelee ja kikattelee värikkäät drinkit kädessään häiritsevän kovaäänisesti.

 

Tuijottamme jähmettyneinä toisiamme, kun kuulemme heidän kutsuvan itseään ryhmämme nimellä. “Täällä istuu aidot Sexy llamat. Teidän oopaanne on minua puolet nuorempi, hän oli minun oppipoikani”, Ruben yllättäen tokaisee ja heilauttaa kuvitteelliset pitkät hiuksensa hartioilleen. Hetkeen ei ole naurattanut yhtä paljon.

 

Viides

 

3.30 ylös, eväät laukkuun, pimeää hiekkatietä Machu Picchun, ‘suuren vuoren’, juurelle. Päässäni soi Rubenin ensimmäisen päivän sanat: “On quechuaksi loukkaavaa, jos sanot Machu Picchu, nimi kuuluu lausua Machu Picchu.”

 

Machu Picchulla asui vain heimon eliitti.Saivatkohan kaikki vuoren huipulle saakka selviytyneet kyseisen arvoaseman? Kyllä minä ainakin annan arvostusta jokaiselle, joka kapuaa kaupunkiin johtavat jättimäiset, järkyttävän pitkät kiviportaat ylös saakka. Erityisesti pimeässä. Erityisesti neljän päivän vaelluksen jälkeen.

 

Kuudelta Machu Picchun ovet avataan, ja astumme hitaasti hiljaiseen kaupunkiin, jota juuri auringon ensimmäiset säteet koskettavat sinisten vuorten takaa. Kierrämme haltioituneena Rubenin perässä kivikaupungin sopukasta toiseen ja yritämme imeä itseemme joka pienimmänkin anekdootin. Ympärillä vallitsee maaginen tunnelma.

 

Rubenin poskella kimaltaa kaunis kyynel, kun hän pyytää meitä viimeisen kerran asettamaan nyrkkimme piirin keskelle. One, two, three Sexy Llamas!

 

Machu Picchu aamuvarhaisella