Viidakko
Tervetuloa viidakkoon
Kolme päivää Bolivian viidakossa. Enempään ei harmillisesti ole aikaa, koska reissuni loppu häämöttää ja Buenos Airesiin on matkattava pian. Sopivan matkanjärjestäjän valinta on haastavaa, sillä tarjontaa on runsaasti. “Älä valitse halvinta”, monet neuvovat. Olen usein matkan aikana joutunut tarttumaan juuri halvimpaan kortiin, mutta nyt haluan laittaa rahani niille, jotka välittävät sademetsän tilasta. Päädyn Madidi Ecolodgen Tacher Program–retkeen Madidin kansallispuistossa.
Kolme tuntia kapeassa veneessä. Aurinko paistaa kuumasti, ohitse lipuu veneitä täynnä banaaneja. Sydämeni sykkii voimakkaasti, olen haltioissani näistä uusista näyistä. Moottorilla käyvä vene kolahtaa välillä matalan joen pohjaan, jolloin oppaat hyppäävät veneestä työntämään meitä eteenpäin. Veneen keulassa istuu venemies pitkän kepin kanssa. Hän nauraa hersyen, tökkii pohjaa kepillään ja kertoo suuntia veneen perällä istuvalle kipparille. Matkalla meille osoitetaan lintuja, yksi alligaattorin sukulainen, kilpikonnia ja niitä ison marsun näköisiä eläimiä, jotka nauttivat vedestä (englanniksi capybara).
Nopea kasvislounas, tuoretta hedelmämehua, pitkälahkeiset housut päälle, hyttyskarkoitesuihku. Olemme valmiita ensimmäiselle metsäretkelle. Kenties olen katsonut liikaa elokuvia, kun tosissani kuvittelin näkeväni apinoiden liukuvan liaaneja pitkin pääni yli, värikkäiden lintujen istahtavan olkapäälleni ja myrkkykäärmeiden kiemurtelevan jalkojeni seassa niin, että joka askeleella pitää olla tarkkana. Mutta sademetsä on metsä. Erilainen kuin Suomessa, mutta metsä kumminkin. Ei kai kukaan Suomen metsässä odota näkevänsä joka kerta kymmenen karhua, kolme hirveä ja yhdeksän kettua.
La-Ti-Do, yksi lintu laulaa surumielisesti, toinen kuulostaa meitä lähestyvältä paloautolta. Tunnen itseni Avatar-elokuvan sankariksi hiipaillessani oppaamme Simonin perässä syvälle metsään. On vaikea astella hiljaa, kun maa on täynnä kuivia lehtiä. Aurinko laskee hiljalleen ja metsä pimenee. Valon vähetessä kaikki äänet voimistuvat: kaikkialla kaikuu kurina, suhina ja sirkutus. En saa millään mieleeni sitä, miltä suomalainen metsä kuulostaa yöllä.
Etsin kunnes löydän sun
Toisena päivänä osaan liikkua viidakossa jo hiukan paremmin. En enää luule jokaista mutkikasta keppiä käärmeeksi ja alan erottaa tippuvan lehden äänen muista äänistä. Oppaamme Simon käy huvittavaa vuoropuhelua linnun kanssa. Kaksi pidempää nuottia ja sitten nopeaa tykitystä, joka muistuttaa minua yhdestä kuoron äänenavausharjoitteesta: siitä, missä harjoitellaan alavatsan tukea. Tuijotan tiiviisti ylös puiden oksiin, mutta mitään ei näy. “Lintu kulkee maassa. Se on mustavalkoinen”, Simon toteaa, kun huomaa minun katsovan aivan väärään suuntaan. Kuuloaistini ei ole selvästi harjaantunut tunnistamaan etäisyyksiä ja suuntia. Voi kaupunkilaista.
Hyppäämme puron yli ja ohitamme valtavan muurahaispesän. Se on tehty punaisesta mullasta tai muusta maa-aineksesta. Täällä ei havuja ole. “Apinoita”, Simon toteaa yhtäkkiä hiljaa. Itse en kuule mitään. Mutta äkkiä jossain kahahtaa ja näen kaukana ylhäällä puiden lehtien heiluvan. “Ovatpa ne tänään ujoja”, hän huokaa. “Nyt on kuiva kausi, joten eläimet ovat hajautuneet laajemmalle alueelle löytääkseen ruokaa”, Simon selittää. Harmi sinänsä, joskin kuiva kausi tarkoittaa vähemmän hyttysiä. Kaverini varoittelivat minua etukäteen niiden määrästä, mutta nyt kaksi hyttyskarkoitepurkkiani tuntuvat liioittelulta.
Täällä viidakossa alan arvostaa luontokuvaajan ammattia aivan uudella tavalla. Ei ole helppoa nähdä viidakon eläimiä saatika sitten yrittää kuvata niitä. En edes omalla lastentarhanopettajan kärsivällisyydelläni jaksaisi päivystää tunti- tai viikkotolkulla taitavasti piilottelevia eläimiä saadakseni yhden onnistuneen otoksen. Pyyhin hikeä leuastani ja nenän sivuilta.Huomaan hiljalleen turhautuvani, kun eläimiä ei näy. Vaikka tätähän varten minä olen maksanut retkestä rutkasti enemmän kuin mitä jotkut toiset matkanjärjestäjät olisivat tarjonneet. Täällä ryhmät ovat pienet, ruoka jumalaista, majapaikat stabiilit. Täällä eläimet toimivat luontonsa mukaan eli säikähtävät ääniä, liikkuvat vapaasti ja etsivät ruokansa itse. Joidenkin muiden retkillä eläimiä syötetään, ja sitä en halua.
“Tuolla!” osoitan eteemme ja lähdemme toimintaelokuvan sankarien tapaan juoksemaan ääntä kohti. Vihdoin actionia! Tuolla heiluu puu, nyt tuolla. Juoksemme takaisinpäin, pysähdymme, ja onnistumme näkemään valtavan hämähäkkiapinan liitävän ilmassa puusta toiseen. Niin sulavasti ja nopeasti. Tuijotan näkyä suu auki, kamerani roikkuu toimettomana kaulassani.
Nukkuva viidakko
Viimeinen aamu herättää meidät kovalla ropinalla lehtikattoa vasten. Oppaamme mukaan katon tekemiseen on kulunut ikuisuus: erään tietyn puun jättimäiset lehdet kerätään ja ommellaan yksi kerrallaan pitkän oksan ympärille, lehtiryppäät kuivatetaan ja asetetaan viimein lomittain ylös katoksi. Sateella viidakko nukkuu, ei suinkaan yöllä. Edellisenä iltana Simon vei meidät iltakävelylle pilkkopimeään metsään.
Matkani aikana olen tottunut kohtalaisen kuormittaviin retkiin, joko henkisesti tai fyysisesti. Kun Simon alkoi äännellä hassusti, kun kuulin tismalleen saman äänen etäältä ja kun hän alkoi puhua jaguaareista, ajattelin kohtaavani vihdoin kaipaamani jännitystä. Hiivin lähes kiinni Simonin selässä todetakseni, että edessämme pensaan takana kyykkiin toinen opas bolivialaisen hekottavan pariskunnan kanssa. ”Riikka todella uskoi jaguaarin olevan lähellä”, Simon hihittää. Ha ha…
Sateella eläimet eivät liiku. Ne suojautuvat kukin piiloihinsa ja odottavat siellä kärsivällisesti sateen loppumista. ”Ovat viisaampia kuin me ihmiset”, Simon toteaa, kun jotkut ryhmät lähtevät silti kävelylle. Minä puolestani koukutun varsin nopeasti uusien ystävieni, belgialaisen pariskunnan, korttipeliin Wizard. Onneksemme sade kuitenkin hellittää pian ja ehdimme kalastaa monnin jos toisenkin lounaaksi. Päästämme vapaaksi nappaamani keltaisen piraijan, joka harmillisesti ei olekaan yhtään niin kovis kuin lasten elokuvista olen oppinut. Haluaisin jäädä viidakkoon, mutta yhtä paljon haluan jo Buenos Airesiin. Tänne on palattava.
