Hostellielämää Montevideossa

’Ohaioo’, huikkaan aamiaispöydässä tietokoneen takaa japanilaiselle miehelle. Hän hymyilee ilahtuneesti yritykselleni toivottaa hyvää huomenta, jälleen kerran. Pääni yläpuolella kahdesta kaiuttimesta leijailee lempeitä bossanovan rytmejä ja ajatukseni harhautuvat opiskelusta valkoiselle hiekkarannalle. Marihuana on täällä laillista ja nytkin nenääni kantautuu puutarhasta leijaileva tuttu makean pistävä haju. Joku lösähtää valtavalle tummansiniselle samettisohvalle kitaran kanssa ja hyräilee minulle tuntemattomia säveliä. Rauhallisen pysähtyneisyyden rikkoo hetkeksi hostellin omistajan terhakka koira, joka saapuu tilaan tervehtien yksitellen joka ikisen asukkaan. Myöhemmin hän hyppää selkäni taakse penkille ja pian kuulen sieltä tasaista korisevaa kuorsausta. Jään paikalleni toviksi, sillä en malta herättää häntä.

Espanjalais-urugualainen mies litistää pienellä lusikalla valkosipulin palaset ohuiksi liuskoiksi. Hän vatkaa munankeltuaista kirjavassa kipossa ensin hitaasti, kaataa öljyä ohuena nauhana sekaan ja vatkaa lopulta nopeammin sulavalla liikkeellä. Pian saan haltioituneena maistaa kielelläni sulavaa valkosipulimajoneesia. Miestä naurattaa, kun en malta olla vauhkoamatta siitä uudelleen ja uudelleen. Se on uskomattoman pehmeää. Seuraavina päivinä tästä rauhallisesta kiharahiuksisesta taiteilijasta tulee minun henkilökohtainen mestarini. ’Rita, tänään tehdään pitsataikina!’ ’Rita, koulutus ei ole ohi – kohta tehdään pastaa.’ Opin, että pitsataikinaa pitää vaivata pitkään ja että pastasiivujen tulee olla niin ohuita, että niistä melkein näkee läpi.

Valmistaessamme pitsaa mies hakee välissä tyttärensä päiväkodista. Hän antaa minulle tehtäväksi sillä välin leikata sipuli ja tomaatti ohuiksi suikaleiksi. Helppoa – olenhan halutessani tarkka kokki ja oppinut Italian vuosinani monia keittiön saloja. Palatessaan mies tutkii marmorisella tiskipöydällä siististi lepääviä viipaleita. ’Hmm, ei haittaa, mutta ensi kerralla ne voisi leikata ohuiksi.’ Niin. Teemme ruokaa tarkoituksella niin paljon, että voimme myöhemmin tarjoilla puisen leikkuulaudan päältä pieniä suupaloja sohvilla retkottaville muille asukkaille.

Olen jo syönyt illalliseksi eilen keittämäni kasvis-riisimössön, mutta en malta kieltäytyä, kun kolme israelilaista matkaajaa kattaa minulle lautasen isolle puiselle pöydälle. ’Tässä on tulista kalaa,se on israelilainen resepti.’ Huomaan, että tiedän maasta huolestuttavan vähän ja minua aluksi nolottaa kysyä mitä yksikertaisempia kysymyksiä. Onneksi Suomikaan ei ole monelle tuttu, joten vaihdamme ihmeissämme tietoa puolin ja toisin välillä tirskuen kulttuuriemme eroille. Olen hurmioitunut kaikesta uudesta tiedosta ja Israel nousee äkisti tulevaisuuden matkalistani kärkipaikoille.

Vaikka vastustelen, vieraat eivät saa kuulemma tiskata. Onneksi keksin ostaa meille olutta kiitoksesti ja tämä eleeni sentään hyväksytään.

Osaisinpa minäkin soittaa kitaraa. Olisi ihana jakaa omaa musiikillista kulttuuria edes yhden kappaleen muodossa. Nyt tyydyn istumaan puutarhan isolla puisella penkillä keinuen muiden musiikin tahtiin. Viereeni istuu ranskalainen matkaaja savignon blanc kädessään ja ajaudumme tietenkin puhumaan viinistä. Kerron viime vuonna kokemastani sadonkorjuun juhlasta Cafayatessa, jossa leikkasin tummia rypäleterttuja suureen saaviin polttavassa helteessä. Yritän oppia lausumaan sanan ’vendange’ ja mokaan niin monesti, että en naurata enää itseänikään. Toivottavasti portugali on helpompaa.

Toisella puolella venezuelalainen ottaa kitaran hellästi käteensä. ’Hei osaatko mitään reggaetonkappaletta?’ eräs salsaintoilija kysyy. Ajattelen jo, että voi luoja, mutta äkisti tuttu ällöttävä reggaetonrenkutus muuttuukin hunajaisiksi alloiksi, jotka virtaavat korvien kautta sydämeeni. Hänellä on enkelin ääni.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *