Korkealla

Olemme yli neljässätuhannessa metrissä. Meidät toi tänne paikallinen turistiopas jeepissään. Hän asuu edessämme kohoavien vuorten juurella ja kertoo näkevänsä ne koti-ikkunastaan. Jeepin mutkitellessa pieniä vuoristoteitä ylös, kaivoimme pienestä pussista kokaiinin lehtiä, jotka tasapainottavat korkeuksissa muuttuvaa painetta. Lehtiä ei jauheta suussa, vaan imeskellään kuin pastillia. Näin opas neuvoi. Lehtien ansiota tai ei, nopea korkeuserojen vaihtelu ei tunnu pahalta eikä sitä ehkä tajuakaan. Vasta pysähtyessämme  matkan varrella näköalapaikalle, huomaan pilvien nuolevan vuoria alapuolellamme.

Cerro Hornacalla on aivan hiljaista. Välillä tuuli humisee korvissa, mutta muuten ei kuulu mitään. Kirkkaansinisellä taivaalla leijuu muutamia pehmeitä pilviä, ja ne muodostavat hitaasti lipuvia varjoja värikkäiden vuorten pinnalle. Neljäntoista värin vuoret, niin näitä kuvaillaan, peittyvät siksak-kuviosta. Erotan ainakin harmaata, tummanpunaista, melkein keltaista, ruskeaa, vaaleaa, oranssin keltaista ruskeaa. Vuoret ovat valtavan isot. Tulee pieni olo täällä seistessä. En uskalla kävellä aivan yhtä alas kuin muut. Tänään ei tarvitse olla se päivä, kun haastan itseäni.Haluan vain nauttia.