Muutos

Kirjoitettu 16.5.2018.
 

 
 
Korkeat ja ahtaat.
 
”Pelottiko ylhäällä?” Mari kysyy minulta tömäytettyäni väsyneet jalkani taas hiekalle. Pudistan päätäni ihmeissäni. Olin etukäteen varoitellut muita ottamasta liian mukavaa asentoa viltillä, sillä tuskin pääsisin puolta metriä korkeammalle. ”Mulla menee varmaan vain 5 minuuttia tässä”, olin etukäteen vitsaillut, vaikka ihan tosissani epäilin pelkoni ottavan minusta vallan kiipeilyseinällä.
 
Olen tehnyt töitä pelkojeni kanssa. Usein tosin pakon sanelemana, kuten esimerkiksi asuessani Genovassa, jossa roikuin parvekkeella ripustaen pyykkejä ulkoseinässä kiinni olevaan kapeaan naruun. Tai matkustaessani aamuisin yliopistolle ahtaassa Rooman metrossa, jossa juuri ja juuri mahtui hengittämään. Arvaten tälläkin reissulla olen ajautunut tilanteisiin, joissa pelkojani on haastettu.
 
Tätähän sinä halusit.
 
1. Tilcara ja opastettu retki, jossa vaikutuin paikallisen oppaan kertomuksista siitä, kuinka hänen heimonsa on yhteydessä luontoon.
 
Kuuma aurinko, jyrkkä ylämäki, liusuvat kivet kengän alla. Onneksi retkeen kuului suunnitellut tauot, joiden aikana kahdeksanhenkinen ryhmämme istahti huohottaen varjoon juomaan repussa lämmennyttä vettä. Haastavan kävelyretkemme joka pysähdyksellä oli oma teemansa, josta opas meille monisanaisesti luennoi: paikallisen alkuperäisheimon yhteydestä luontoon, rakkaudesta, rituaaleista. Välillä kävelimme pieniä matkoja kallion viertä, jossa kapean polun toisella puolella kohosi korkea kallio, toisella puolella jyrkkä pudotus alas. ”Kallistu aavistus seinämää kohti, ota rauhallisia, mutta ripeitä askelia, tämä pätkä ei ole pitkä”, rauhoittelin itseäni.
 
Vaelluksemme syy oli pääsy luolaan, jossa ottaisimme yhteyttä luontoäitiin pachamama-rituaalin avulla. Lyhyitä kynttilänpalasia oli sytytetty palamaan kallion seinämille luolan sisällä. Ne antoivat juuri riittävästi valoa, jotta pystyisimme näkemään ja jännittämään vartalomme kahden kallionseinämän väliin, hivuttautumaan käsien, jalkojen ja takapuolen varassa eteenpäin kohti suurempaa luolaa. ”Ottakaa aikanne, tämä vaikea kohta kestää vain muutaman metrin ”, opas rauhoitteli minua – toivottavasti muutamaa muutakin.
 
Kun luottaa kehoonsa, se pystyy tekemään yllättäviä asioita. Jalkani eivät lipsahtaneet kapeasta seinämien välisestä raosta läpi, vaan onnistuin kannattelemaan itseni reitin loppuun vain pienellä hermostuneella tärinällä. Jatkoimme hitaasti matkaa syvemmälle kallion sisään. Jokaisella retkeläisellä oli palava kynttilänpätkä kädessään, jonka hennon lepattavan valon turvin talsimme kumarassa käytävän päässä olevaan luolaan. Istuimme kovalle muhkuraiselle kalliolle ja sammutimme kynttilät, jotta rituaali voisi alkaa.
 
2. Bariloche ja yli kymmentuntinen vaellus, jonka aikana argentiinalaiset kaverini näkivät lunta ensi kertaa.
 
Välillä on hyvä, jos ei etukäteen tiedä, mitä vastassa on. Silloin ei osaa pelätä etukäteen ja sitten tilanteen kohdalla sitä ajattelee koitoksen kestävän vain hetken. ”Olisi tosi kivaa, jos tulisit mukaan, mutta tiedäthän, että vaellus on rankka”, Emiliano muistutti minua edellisenä iltana ennen lähtöämme koko päivän kestävälle vaellukselle Cerro Lopezille. ”Joo”, vastasin ja ajattelin, että vaellusta en uskaltaisi tehdä yksinkään. Aikaisin aamulla, vain hetken käveltyämme toinen Emin ystävistä alkoi kertoa meille tositarinaa Santiagoon matkalla olleesta matkustajakoneesta, joka törmäsi vuoren huippuun 70-luvulla. Aiheesta on tehty elokuvakin, ’Elossa’. Vuorilla tapahtuneesta lentoturmasta keskusteleminen ei varsinaisesti rohkaissut oloani, mutta en halunnut olla vaivaksi ja valittaa.
 
Elossa. Koko vaelluksen. Kiitin hiljaa mielessäni päätöstäni ostaa Buenos Airesista vaelluskengät, sillä ilman niitä kapuaminen jyrkkää kalliota pitkin lumen, kylmän puron ja tutisevien kivien seassa olisi ollut mahdotonta. Pian huomasin tarvitsevani vain vähän ystävieni apua ja aloin  vähitellen luottaa käsieni puristusvoimaan ponnistaessani itseni ylöspäin yhä uudelleen ja uudelleen. Äkkijyrkkiä pudotuksia ei onneksi ollut, mutta välillä kivet liusuivat kengän alta niin yllättäen, että jähmetyin paikoilleni hetkeksi tajuamaan, että kaikki oli sittenkin hyvin. Matkan varrella, ja etenkin huipulla, näkymä oli niin henkeäsalpaava, että kiitin onneani siitä, etten kehdannut jättää kapuamista puolitiehen.
 
Hyvästi nössö.
 
Olen aina pitänyt itseäni jossain määrin nössönä. En lapsena koskaan ollut se villi tyyppi, joka palasi hiihtolomalta kouluun käsi kipsissä. Leikin varmaan kaikki lomat kotona barbeilla, soitin viulua ja pukeuduin erilaisiin rooliasuihin, jos oikein päätin hullutella.
 
Nyt istun Curacavissa takkatulen ääressä sohvalla, joka on osa kaunista kotia, jossa olen  ystäväni kanssa kissavahtina 10 päivää. Lasioven toisella puolella patiolla punotussa korissa on mantelipuusta nappaamiamme nuppuja. Niiden sisältä täytyisi tänään kuoria esiin manteleita iltaruokaa varten. Eilen mantelipuissa kiipeillessäni en tunnistanut itseäni lainkaan siksi samaksi pieneksi tytöksi, joka ehkä viisivuotiaana kotikujamme pihajuhlissa jumittui pelokkaana pieneen omenapuuhun ja pääsi alas vain naapuri-Jussin avustuksella.
 
Mistä pelot syntyvät, ja milloin? Voisikohan kohdallani yksi kiintopiste olla se kerta, kun meillä kylässä ollut lapsi lukitsi minut pikkuruiseen vaatekaappiin. Muistan hakanneeni ovea pimeässä ja ahtaassa kaapissa, ehkä hetken, ehkä ikuisuuden, kunnes näin äitini ääriviivat kirkkaassa valossa. Voisikohan toinen merkityksellinen hetki olla tuo huolimaton kipuaminen omenapuuhun? Ehkä silloin pieni pelon siemen kylviytyi herkkään muovautuvaan minäkuvaani. Kenties pihajuhlista ja vaatekaappiepisodista saakka määritelmä minusta ahtaan– ja korkeanpaikanpelkoisena on kasvanut osaksi minua kuin nuori omenapuu, tunkien juurensa yhä syvemmälle minuuteeni, kurkottaen oksansa jokaiseen elämäni hetkeen, kukkien jokaisesta tilanteesta, josta olen pelkoni painostamana kieltäytynyt. Mutta nyt, nyt olen päättänyt hakata puun pois juuria myöten. Enää en ole kutsuva itseäni korkean- ja ahtaanpaikankammoiseksi, sillä sanoissa on  paljon voimaa. Tämän matkan aikana olen tajunnut olevani sittenkin aika rohkea tyyppi. Minussa on tapahtunut muutos.

 

Cerro Lopez, Bariloche