Sininen mieli

 

Bariloche, maanantai 9.4.2018.

Koko päivän on satanut kaatamalla enkä ole oikein tehnyt mitään.

Aamulla heräsimme ystävieni kanssa pienestä mökistä keskeltä Barilochen metsiä ja pian minut kyydittiin kaatosateessa hostelllille, sillä pojat yrittivät ehtiä lennolleen. Edellisenä päivänä olimme kiertäneet vuokra-autolla seitsemän lähialueen järveä, joista jokainen oli oma persoonallinen tapauksensa. Päivä oli upea vesisateesta huolimatta. Joimme matea rannalla, kuuntelimme rockia voluumit kaakossa, korkkasimme takapenkillä oluen, jorasimme niin paljon kuin turvavyö antoi myöten, kaarsimme vuorten ja järvien välissä huokaillen kaiken kauneudelle. Joku keksi soittaa Taru Sormusten Herrasta -elokuvien musiikkia ja se oli kuin viimeinen nappi silmään. Buenos Airesista kotoisin olevat ystäväni opettivat minulle paikallisia nokkelia sanontoja, kuten ’me chupa un huevo’ tai ’que onda’, ja kirjoitin kaiken pieneen mustaan vihkooni. Yritin laskea kaikki kuulemani ’poludot’, mutta päätin jo aamuvarhaisella luovuttaa. Loppumatka muuttui seikkailuksi: yllättävä bensan loppuminen, kasa avuliaita ihmisiä, odottelua ja kaksi tonkallista bensaa. Päästyämme iltamyöhään takaisin Barilocheen, päätimme valmistaa viimeisen illan kunniaksi asadon, jota kyllä tulee ikävä, vaikka kasvissyöjä lähinnä Suomessa olenkin.

 

 

Mutta tänään mieleni on sininen.

En tiedä, johtuuko se siitä että kaverini lähtivät. Vai väsymyksestä. Sateesta. Ehkä tiedosta siitä, että olen lähdössä pois Argentiinasta.  Lähipäiviksi oli luvattu niin surkeaa säätä, että hermostuneena päätin iltapäivällä ostaa bussilipun Chileen.  Lähtö huomenna klo 7. 

Haikeana päätän kävellä kuuluisaan suklaakahvilaan viimeisen iltani kunniaksi, mutta matkalla harmaat askeleeni harhautuvat reitiltä ja päädyn suurelle järvelle. Se on niin aaltoisa, että erehdyn luulemaan sitä taas mereksi. Lyhyt hetki sadekuurojen välissä. Pilvet ovat täyttäneet taivaan ja tuolla kauempana vuorilla taitaa jo sataa. Näkymä järvelle on maaginen kaikkine sinisen ja harmaan sävyineen. Tuntuu kuin Bariloche ja koko Argentiina haluaisivat näyttää minulle kauneimpia puoliaan viimeisen illan kunniaksi ikään kuin kunnioittaakseen kahta tärkeää kuukautta maassa, josta minulle on tullut kovin tärkeä. En ehkä ole vielä paikallinen, mutta olen jo tottunut moniin asioihin, jotka aluksi minua kummastuttivat. Matesta ei pidä kiittää, ellei halua lopettaa juomista. Bussissa kuskille pitää kertoa määränpää, jolloin hän laskee sinulle matkan hinnan.  Bussipysäkkien merkit voivat olla minimaalisen kokoisia ja vaikka kiinni puussa. Tippiä annetaan kaikille,  katumuusikoille, vessatyöntekijälle, matkalaukun nostajalle. Asadossa kestää. Cardel on argentiinalainen. Chileläisistä ei tykätä. Jalkapallo on kaikki kaikessa. Ei [caje] vaan [cashe]. Onhan näitä.

 

Rauhallisen sorsajoukon hiipiessä takanani en tiedä katsoako vettä vai pilviä, molemmat ovat niin uskomattoman kauniita. Onneksi ei tarvitse valita. Vesi on jollain tavalla uhkaava aaltoineen ja samaan aikaan pilvet ovat jotenkin herkät. It’s a matter of balance, sanoisi eräs uusi ystäväni. Hyvä balanssi.

Tämä on sininen hetki. Rauhallinen. Herkkä. Haikeakin. Silti yht’äkkiä olo on taas levollinen ja tyyni. Niin kovasti olen miettinyt, mitä tehdä ja minne mennä seuraavaksi. Mutta nyt  tuntuu, että olen valinnut oikein.

Olen valmis.