Pohdiskelin blogin nimeä pitkään (no en oikeesti kovin pitkään, mutta tovin kuitenkin), enkä oikein meinannut keksiä mieluisaa. Sitten mieleeni juolahti tämä, pieni suuri ihme, ja se tuntui monella tapaa sopivalta. Raskaus kun on ihme. Kliseistä? Kyllä vähän, mutta menkööt.

Tavallaan se on melko pieni ihme, koska ei kai meitä täällä maailmassa muuten olisi yli 7 miljardia. Alkionkehityksestä vähääkään lukeneena voi kuitenkin todeta, että raskaaksi tulo ja hedelmöittyneen munasolun kehittyminen lopulta oikeaksi ihmiseksi on kuin uskomattomien sattumien sarja, joka pistää ihmettelemaan miten meitä tosiaan voikin olla täällä yli 7 miljardia. Siis aivan valtava ihme!

Myös omaan tilanteeseen nimi sopii. Totesimme mieheni kanssa alkuvuodesta, että meille saa vauva tulla jos on tullakseen, ja jätimme ehkäisyn pois. Olimme ajatelleet, että raskaaksi tulossa varmasti kestää kauan, että katsotaan miten käy, parempi aloitella tätä ”projektia” jo nyt kun olemme tilastollisesti vielä ihan hyvässä iässä, ettei tule sitten kiire, hedelmöityshoitoihinkin pääsisimme vasta aikaisintaan vuoden yrittämisen jälkeen. Mutta tärppipä tulikin melkein heti, oikeastaan ensimmäisestä ihan varsinaisesta ”yrityskierrosta”. Se tuntui käsittämättömältä ihmeeltä, eihän tämä voi meillä näin helposti mennä?? Ja suurelta tuntuu myös se elämänmuutos, mitä tuo vielä niin hirmuisen pieni (Pregnancy+ -raskaussovelluksen mukaan tällä hetkellä mustikan kokoinen) ihmeemme tuo vielä mukanaan.

Heti kun olin kirjoittanut tuon ”eihän tämä voi meillä näin helposti mennä”, piti koputtaa puuta. Heti ensimmäisen positiviisen raskaustestin tehtyäni olen nimittäin pyöritellyt mielessäni kaikki mahdolliset surulliset skenaariot tuulimunasta, kohdunulkoisesta raskaudesta, keskenmenosta ja kohtukuolemasta. Olen yrittänyt työntää huoleni sivuun ja nauttia raskaudesta (jo siksikin, että pelkään ajatuksillani jotenkin aiheuttavani itselleni keskenmenon, minkä tosin ei pitäisi olla mahdollista), mutta niin vain huolet nousevat pintaan tasaisin väliajoin.

Ehkä suurinta huolta on aiheuttanut melko vähäiset raskausoireeni: en ole ollut lainkaan pahoinvoiva, minua ei kuvota eikä hajuaistini ole erityisen herkistynyt. Ilmeisesti amerikkalaiset elokuvat, joissa aamupahoinvointi ja oksentaminen alkavat käytännössä heti suojaamattoman yhdynnän jälkeisenä aamuna, ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen mielikuviini raskaudesta, hahah. Mutta kyllä minullakin joitain oireita on: Rintani ovat olleet arat ja ne ovat vähän jopa kasvaneetkin. Samoin lämpöni on pysytellyt ovulaation jälkeen koko ajan 37 asteen yläpuolella (normaali n. 36,5),  alavatsassa on ”tuntemuksia”, ja turvotusta on kyllä ollut havaittavissa reilusti. Ja olen myös ollut melko ailahtelevainen ja herkkä, mutta niin olen kyllä tainnut olla aina muutenkin… Tieto siitä, ettei äidilläni ollut minkäänlaisia oireita yhdessäkään raskaudessa, rauhoittaa mieltä – eikös nämä jollain lailla vähän periydy?

En siis ihan uskalla vielä luottaa siihen, että kaikki tosiaan ”meni näin helposti”. Samaan aikaan olen kuitenkin valtavan kiitollinen jo tästä kaikesta: olen tullut raskaaksi, se on jo itsessään suuri lahja. Arpaonni on suosinut meitä.