Moi moi! <3 Taas on viikot vierähtäneet vinhaa vauhtia eteen päin ja olisi aika taas päivitellä blogia. Tällä kertaa puhun itselle todella tärkeästä aiheesta, nimittäin kaksosuudesta. Aika ajoin pysähdyn miettimään syvemmin mun ja siskon läheistä suhdetta ja kaksosidentiteettiä. Nyt haluaisin jakaa näitä ajatuksia teidänkin kanssa.

Millaista sitten on olla kaksonen? Ollaanko me aina samaa mieltä ja aavistetaan toisesta heti, mitä se miettii ja miltä toisesta tuntuu? No ei ihan aina näin, mutta väitteissä kaksosten välisestä yhteydestä on ehdottomasti perääkin! Toisaalta, on olennaista muistaa, että ketkä tahansa sisarukset voivat jakaa läheisen ja syvällisen suhteen huolimatta siitä miten lähekkäin he ovat syntyneet ja kuinka paljon samoja asioita jakaneet. Myös kaksosparien jako identtisiin ja ei-identtisiin ei mielestäni kerro automaattisesti sisarusten välisestä suhteesta tai samankaltaisuuksien määrästä.

Haluaisin itse tuntea paljon enemmän kaksospareja. Olen ihan äärimmäisen kiinnostunut seuraamaan kaksosia – heidän välistä kommunikaatiota, läheisyyden ilmenemistä, rauhallista ja turvallista läsnäoloa, joita tunnistan myös itseni ja siskoni välillä. Jään joskus “vahingossa” stalkkaamaan ihan huolella kaksosia ja vaatii rutkasti tahdonvoimaa jättää sen suuremmat kenttätutkimukset sikseen.

Monista kaksosista huomaa, että lähes sanaton läsnäolo ja yhdessä kulkeminen ovat se heidän juttunsa. Meillekin se on tosi tärkeää, mutta joskus tuntuu siltä, että meistä saa enemmänkin bff-vaikutelman, kuin kuvan siitä, että olemme eläneet yhdessä läpi koko lapsuuden ja nuoruuden. Parhaimpia ystäviä me toisillemme kyllä olemmekin. Käyttäydymme toisiamme kohtaan usein huomattavan ystävällisesti ja hiljaisuus välillämme ei ole kovin yleistä. Toisaalta yhdessä osaamme myös rauhoittua ja laittaa aivot narikkaan. Olemme aina tottuneet jakamaan kaiken mieltä vaivaavan ja pienimmätkin huomiot.

On kaksosia, joilla on samanlainen yhteinen taival pikkuvauvasta aikuisuuden kynnykselle, ja ehkä pidemmällekin, sekä niitä kaksospareja, jotka erotetaan toisistaan jo varhain eri kouluryhmään, harrastuksiin ja laitetaan vaikkapa eri rippileireille. Me kuulumme ensimmäisenä kuvattuun tyyppiin: yhdessä on kuljettu päiväkotiin, peruskouluun, lukioon ja harrastuksiin. Vain osa vapaa-ajan jutuista on ollut täysin jommankumman “omia”, ja niistä onkin sitten pidetty kynsinhampain kiinni ja alettu rakentaa sitä yksilöllisempää identiteettiä.

Jos me ollaan siskon kanssa tilanteessa, jossa jonkun ihmisen vuorovaikutus tai yleinen ilmapiiri häiritsee, meille tulee välittömästi tarve jakaa tuntemus toisen kanssa, tai itse kokemuksen jakamattomuus alkaa häiritä enemmän kuin itse ryhmätilanteen vaivaantunut ilmapiiri tai jokin häiritsevä osapuoli. Kotonakin olemme aina kertoneet asiat ensin toisillemme ennen kuin vanhemmat ovat saaneet kuulla asiasta – jos sitten ovatkaan.

Kaksossiskon kanssa yhteyden pitäminen on parasta. Oon huomannut eri kaupungeissa asuessa, että myös kaksos(tai sisarus)suhdetta on tärkeää tietoisesti hoitaa, koska mikäs sen tärkeämpää meidän välisessä suhteessa kuin luonteva toisen kanssa keskustelu sekä aito läsnäolo. Jos jostain syystä toinen tuntuu kaukaiselta tai pitkän ajan erossa olon jälkeen keskustelu on tavallista pinnallisempaa ja jäykempää, molemmat huomaavat sen heti. Tilanne koitetaan korjata äkkiä asioista purkautumalla ja halailemalla ja kaikilla mahdollisilla muilla keinoilla, jotka palauttavat välillemme vahvan ja edelleen luontevan yhteyden.

Yksilöllisemmän identiteetin, minäkuvan ja ylipäätään elämän rakentaminen ei ole ollut suora ja pehmoinen tie vaan mutkikas ja ajoittain on täytynyt ylittää korkeitakin kallioita. Vanhempien eron ja aikaa vievän työnteon vuoksi olemme tukeutuneet toisiimme entistä enemmän ja löytäneet kodin ikään kuin toisistamme. Ja kyllä, toisen vanhemman kanssa oleminen ilman kaksossiskoa on ollut hyvin outoa ja ihmeellistä ja heti on tullut ikävä sitä toista. Nyt kun ajattelen, niin meidät olisi kannattanut ehkä ihan pienestä pitäen laittaa useammin toisen vanhemman kanssa yksikseen aina tietyksi ajaksi kerrallaan. Muistan kerran tapauksen (kyllä, hyvin on muistiin iskostunut), kun äiti oli siskon kanssa pihalla haravoimassa ja itse kai pienenä riiviönä pelleilin eteisessä ja “häiritsin” siskon puuhia. Niinpä äiti näki parhaakseen laittaa oven lukkoon niin etten päässyt lainkaan ulos ja siellä sitten naama tuulikaapin ikkunassa kiinni itkin siskon perään. Rankkaa tuo lapsuus… 😀

Pari ensimmäistä vuotta eri kaupungeissa omien juttujen parissa ovat olleet monella tapaa kasvattavat ja vaikeat. Itse olin meistä se, jolle vaikeimmat ja pimeimmät ajat eivät osuneet kohdalle juuri siihen “eromme” saumaan. Sisko oli kokenut ensimmäisessä parisuhteessaan eron, joutunut opintojen alkaessa muuttamaan yksin kauas omasta asuinkaupungistani ja vielä kauemmas yhteisestä kotikaupungistamme. Itse muutin opintojen alkaessa yhteen poikaystävän kanssa, rakensin yhteistä kotia ja arkea “tuttuun” jaettuun tapaan. Siskolla taas ei ollut ketään kotona odottamassa noina vaikeina aikoina (myös perheessä tapahtuneesta menetyksestä johtuen). Opiskelijaelämän uutuus vei molempia aluksi mukanaan, mutta uudet kuviotkaan eivät tarjonneet tarvittavaa tukea.

Pian toisen pahan olon näkeminen ja aistiminen oli kuitenkin raastavaa. Ymmärrän myös nyt paljon paremmin sen, mitä en vaikeimpina aikoina ymmärtänyt tai edes halunnut nähdä – että jollakin niin läheisellä ihmisellä voi olla niin paha olla ja että toistemme tuki on etenkin sellaisissa tilanteissa välttämättä etusijalla. Samoihin aikoihin koko perheemme oli jos jonkinlaisessa kriisissä ja menneisyyden haavat täytyi purkaa auki. Siitäkin ollaan selvitty eteenpäin, vaikka ajoittain edelleen tunnen syyllisyyden ja huolen piston sydämessäni, kun mietin miten paljon enemmän olisin voinut antaa aikaani toiselle ja tukea siskoani sekä toisaalta vanhempiani. Toisaalta, niin itsekkäältä kuin ehkä kuulostaakin, niin ne omat kuviot on myös pelastaneet ja pitäneet koossa, mistä olenkin ihan äärettömän kiitollinen.

Nykyään meidän suhde on paremmin tasapainossa, vaikka toisen päätöksiä ja mietintöjä voi olla edelleen vähän vaikea käsittää – ihan luonnollista. Niistä puhutaan avoimesti ja tarkkaillaan edelleen toisen fiiliksiä ja tarpeita, niin kuin parisuhteessa konsanaan. Erillään olemisesta on tullut helpompaa. Jokapäiväinen yhdessäolo tuntuu hassulta ja jopa kaukaiselta ajatukselta. Noin viikko takaperin muistelin siskon kanssa juuri sitä, miten me niin onnellisesti oltiin menossa ja tehtiin melkein kaikki arjen askareet kaksin ja nähtiin myös kavereita tietysti kaksin. Sisko tokaisi siihen, että miten outoa ja ei kyllä enää olisi yhtään luontevaa! 😀

Molemmilla on nyt omat ja osittain toisistaan hyvin eriytyneetkin polut, mutta yhteinen aika on edelleen samalla tavalla terapeuttista ja vapauttavaa. Kaksosidentiteetti on vahvasti muhun juurtunut ja haluan aina uuden ihmisen tietävän, että minulla on kaksossisko ja me olemme hyvin läheisiä. Kiitos sisko, kun olet <3

Yhteiskuvia selaillessa löytyi myös vaikka minkälaisia reissukuvia, joista ainakin kesän 2016 Lapin reissun kuvia ja tunnelmia haluan ehdottomasti joskus täälläkin jakaa! Nyt kivaa viikkoa ihan jokaiselle, hiihtolomalaisille ja ei-lomalaisille! 😉

– Laura