Voihan levottomuus

Mielenrauha, missä meet?

Taas se iski. Olen aamulla ostanut spontaanisti kivan naistenlehden ja luen juttua 23-vuotiaana ensimmäisen omistusasuntonsa hankkineesta arkkitehtiopiskelijasta. Inspiroidun ihan älyttömästi. Jutun luettuani alan (valitettavan vaistomaisesti) selata Instagramia kauhean levottomuuden vallassa ja innostun lisää: yritys se ja se hakee vielä kesätyöntekijöitä. Pohdin, pitäisiköhän hakea, vaikka kesän kuviot ovatkin jo suunnilleen selvillä eikä töistä näytä olevan puutetta. Löytyy lisää mielenkiintoisia kuvia, Deseniolla on ale-kamppis käynnissä ja pari uutta taulua tylsille seinille olisi todellakin enemmän kuin tarpeen. Innostus ja ahdistus ottaa vallan samaan aikaan.

Näin mulle käy oikeastaan tosi usein, kun avaan jonkun some-kanavan feedin, jossa kuvat ja tekstit innostavat tekemään sitä ja tätä ja vielä vähän tuotakin. Innostun kaikista niistä mahdollisuuksista, mitä “maailmalla” on tarjota. Ja tähän mahdollisuuksien maailmaan some tuntuu toimivan oivallisena ikkunana, vaikka melkeinpä kaikki siellä esiintyvä sisältö on harkittua ja hiottua tarkoitukseen osoittaa yksilölleen, mitä siltä puuttuu, miten voisi olla vielä onnellisempi, mitä taas pitää karsia elämästä.

Kaikkialta (tai somesta mikä nyt on kaikki, heh) tuntuu kantautuvan viesti pyrkiä aina ylemmäs, enempään tai suurempaan. Onhan se nyt vaan vähän vanhanaikaista ja typerää tyytyä siihen mitä on ja olla kouluttautumatta vielä kolmanteen ammattiin tai jättää hakematta kunnianhimoista only-in-your-dreams työpaikkaa.

Odotusten aarrearkku

Mistä se levottomuus sitten kumpuaa? No vaikkapa siitä vainoavasta ajatuksesta, että jotain muutosta täytyisi saada aikaan ja nyt HETI! Odotuksista. Omaa asuntoa ja hyvää tulevaisuutta varten pitäisi nyt jo tienata rahaa, kun samalla opiskelee ammattiin. Toisaalta kotia täytyy laittaa, että kotona on hyvä olla ja elää. Melukin voi ilmeisesti tehdä sairaaksi ja juuri uusitun ilmastoinnin aavemainen hurina alkaa ahdistaa. Kirppiskamaa on mennyt kaupaksi murto-osa ja mitä niille lopuille nyt tekee? Heittää pois, varaa pöydän vai myy netissä, nyt vai vähän myöhemmin? Ainiin neljä itsenäistä kurssia ja kolme kielikurssia pitäis vielä saada ajoissa pulkkaan. Perhettä ja kavereita pitää nähdä ettei kukaan tunne oloaan unohdetuksi tai itse unohdu omaan yksinäiseen ahdistuksen kuplaan.

Maailma pitää pelastaa.

On monta sellaista asia, mille haluaisi tehdä jotain, tai päämääriä, mitkä haluaisi saavuttaa. Kaikki mulle tässä ja nyt -fiilis on niin tuttua ja osittain arkistakin. Hetki sitten Instagramin loputtomasta levottomuuspankista tuli vastaan myös muistutus siitä, että arki on suuri siivu elämästämme. Olisi siis tarpeen pysähtyä tekemään arjesta sellaista, joka saa jaksamaan eteenpäin eikä aina vain kurkottamaan “parempaan” tai “hienompaan” elämään.

Toisaalta, koska se arki onkin niin iso osa jokaisen elämää, siitä kannattaisi tehdä itselle oikeasti hyvää. Jos arjen jutut tökkii pahasti, pitäisi uskaltaa tehdä muutos. On se sitten viihtyisämpi kämppä, vähemmän tavaraa, mieluisampi tai merkityksellisempi työ, tai ensimmäinen iso sijoitus. Huomaa, että olet suuri menestys ja mitä mahtavin potentiaali jo itsessäsi.

Kun mentiin sillä mitä annettiin

Rupesin miettimään, ettei varmaan ihan aina ole ihmiskunta ollut niin levotonta sakkia, jos elämänpolku on vaikka aina ollut melko suoraviivainen ja tavoitteet ehkä yksinkertaisempia. Jos ollaan vaikka päädytty kouluttautumaan opettajaksi tai mekaanikoksi niin sillä tiellä ollaan vankasti pysytty. Ei varmaan ole plärätty työtauolla tai tenttiinluvun lomassa instaa, jossa ne kaikki muut mahdollisuudet ja muiden tavoitteet on tuotu jokaisen ihmisen ulottuville. Ei ole ollutkaan niin paljon vaihtoehtoja. Nykyään taas valinnanvapaus on ihan suunnaton! Ja näin siis sanon suomalaisena korkeakouluopiskelijana. Jossain päin maailmaa mahdollisuudet hyvään, itsenäiseen elämään voivat olla hyvinkin minimaaliset, erityisesti tytöillä.

Valinnanvapaus ja mahdollisuuksien kirjo on oikeasti ihan huippua, mutta turhat paineet ja somen aiheuttama henkinen morkkis tai alemmuuden tunne vaan usein tulee siinä mukana. Voisin pysähtyä miettimään, mitä on ne omat arvot ja valinnat ja mitkä niitä toisten kautta juurtuneita käsityksiä aina vain paremmasta elämästä. Yksi hyvä keino voi olla turhien odotusten tietoinen hylkääminen. Se voi avartaa omia ja toisten mahdollisuuksia toimia ja olla onnellinen. Jos onnellisuus on kytköksissä vain niiden korkeimpien tavoitteiden saavuttamiseen, ei ihmekään jos arki tökkii. Tai jos kaikki tökkii.

Nyt kun muokkailen tätä jo viikko takaperin aloitettua tekstiä, olo on erilainen, ei yhtään niin levoton. Yksi syy on siinä, että asiat todella selkenevät kevään edetessä. Toinen syy on, ettei levottomuuksille ”ole ollut aikaa”, vaan ne on voinut kätevästi suunnata opiskelu- ja työkiireisiin. Tai en tiedä mahtuuko työnteko, opiskelu ja kiireet samaan lauseeseen, voit itse kokeilla ja todeta että no ei mahdu, mutta sitä se hyvinkin on, kiirettä kiirettä.

Mitä terapiaa taas kirjoitella näitäkin ajatuksia auki! Kroonisesta levottomuudesta huolimatta pysyn perus positiivisena itsenäni eikä somen hullutukset ota valtaa. Mun mielestä haaveita pitääkin olla, ne kannattaa vaan panssaroida hyvin ettei ne vaan pääse romuttumaan turhista levottomuuden puuskista. Ja ensin pitää pelastaa itsensä ennen kuin voi kuvitellakaan maailman pelastamista.

Sisko sanoi kerran tosi hyvin: tyhjästä kupista on paha kaataa yhtään mitään. Tai Oprah kuulemma sanoi jotain sellaista alun perin. Mutta viesti on selkeä: huonovointisella minällä ei ole paljon voimavaroja auttaa toista voimaan paremmin.

Näillä ajatuksilla voimaa viikonloppuun. Må väl <3

-Laura

p.s. Saattaa sisältää jämiä sumuisista, väsyneistä ajatuksista.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *