Utopiaa

Mikä on se paikka jossa aika pysähtyy ja tunnet taas olevasi pieni? Minne maailman pahuus ja murheet eivät yllä ja olet aina tervetullut. Nimittäin, mummola! Mikä on kaukana maalla ja jonne matkustetaan koko perhe autolla tai linja-autolla, joka ajaa sen kaksi kertaa päivässä kilometrin päässä olevan pysäkin luo. Missä pelargoniat kukkivat aina pöydällä ja mansikat ovat makoisia. Pirtin matoissa riittää raitaa montaa väriä. Päivät ovat huolettomia ja yhtä auringonpaistetta, tai jos sataakin niin voi vintillä kuunnella kuinka sade rummuttaa kattoa ja itse syventyä johonkin hyvään kirjaan. Lehmät möllöttävät voikukkalaitumella ja kissanpennut ovat pieniä suloisia palleroita. Kesätuuli vinguttaa tuuliviiriä ja linnut visertävät. Katselen metsäpolulla muurahaisten ahkerointia samalla kun poimin mustikoita emaliseen mukiin, johon äitinikin on aikoinaan niitä poiminut. Vanha heteka natisee ja lakanoissa on pitsit. Tuore pulla tuoksuu ja kahvi on pannukahvia. Elämä on täällä rauhaisaa ja yhtä hymyä, kuin Martta Wendelinin postikorteissa, ei edes uhkaavasti lähetyvä arki riko tätä utopiaa. Tuntuu, että tässä on hyvä olla ja on ollutkin jo vuosikymmenien ajan. Tiedän olevani onnekas kun minulla tälläinen paikka minne mennä. On minulla citymummolakin, mutta siitä joskus toiste. Millainen on sinun mummolasi, vaiko kenties pappala?