Kun nukkumatti unohti osoitteemme.
En missään välissä kuvitellutkaan, että vauvat vain nukkuvat, syövät, ovat söpöjä ja kakkaavat sateenkaaria, mutta täytyy silti myöntää tämän ensimäisen ”itketään, huudetaan eikä nukuta oikeastaan ollenkaan” yön olleen todella hankala ja kieltämättä hermoja raastava. Ja varsinkin kun se ei rajoitu tänään vain yöhön vaan koko tämä päivä on mennyt niin, että neiti ei nuku kuin ehkä noin 20 minuuttia ja aloittaa huutamisen.
Vaippa on puhdas, ei ole liian kylmä eikä kuuma, vauva on ruokittu eli ei ole nälkäinen… Ilmavaivoja? Koliikki? Huono äiti? Väsynyt ja herkällä päällä oleva äiti? Viimeisin vaihtoehto pitää kyllä todellakin paikkansa, mutta olen jopa yllättänyt itseni moninkertaisesti sillä etten kuitenkaan ole menettänyt hermojani vauvan seurassa (myönnän kyllä, että sain pienen itkukohtauksen kun tähän lisäksi tuli vielä hammas särky ja vaunut eivät suostuneet yhteistyöhön, mutta eikös se joskus ole ihan hyvi tirauttaa pari kyyneltä stressin tai väsymyksen purkamiseksi)
Tällähetkellä olemme tulleet siihen tilanteeseen, että pikku-neiti tuhisee vierelläni sitterissä, välillä aloittaen taas sen äidin sydäntä raastavan (ja tärykalvoja puhkovan) huudon, kunnes taas hetken aikaa katselee ympärilleen kiinnostuneena ja tuhisee suloisesti tutti suussa.
(Edes käsien vauhdikas vispaaminen ei auta pikku-neitiä nukahtamaan)
Valvotun yön jälkeen minua luonnollisesti väsyttää ja väsyneenä sitä alkaa tekemään mieli kaikkea hyvää esimerkiksi suklaata, ja tästä mieliteosta intoutuneena päätin kokeilla sateesta huolimatta josko pikku-neiti saisi hetken aikaa nukuttua vaunuissa samalla kun teemme pienen lenkin ulkona ja samalla hyvällä tekosyyllä poikkean kaupan kautta ostamaan muutaman suklaapatukan.
Hetken aikaa kaikki sujui kuin unelma, vauva nukahti vaunuihin ja sain itse raitista ilmaa mikä hiukan piristi tätä väsynyttä äitiä. Kaupan kassalla kun vaunut pysähtyivät, myös vauvan uni loppui kuin seinään ja vaunuista kantautui kassa jonossa olleet hätkähdyttänyt huuto. Yrityksen heilutella vaunuja edestakas olivat turhia ja matka takaisin kotiin meni niin, että minuutti hiljaisuutta ja minuutti huutoa… minuutti hiljaisuutta ja minuutti huutoa… (Ei, en kellottanut huutojen ja hiljaisuuksien pituutta). Mutta jos jotain positiivista pitää löytää niin saipahan pikku-neiti ainakin hetken levättyä ja itse sain himoitsemani suklaapatukat :)
Tätä tekstiä kirjoittaessani neitokainen on taas ainakin hetkeksi ummistanut silmänsä ja vaipunut unten maille tyytyväisen näköisenä.
Ja siitä huolimatta, että välillä tulee näitä vaikeita päiviä ja aivan varmasti tulevaisuudessa tulee vieläkin vaikeampia hetkiä, niin katsoessani nukkuvaa tytärtäni en voi muutakuin todeta, että on se kaikki sen arvoista :) vaikka joskus täytyykin tihrustaa muutama kyynel ja kirota yhteistyökyvyttömät vaunut maan alle…
P.S Ihan vain siksi, että omistan kaksi kissaa:
